3.4.16

Sanoista - osa 2

Suomen kirjakieltä alettiin uudistaa toden teolla 1800-luvulla. Urakka oli iso ja hankala: uusi aika asetti yhteiselle suomen kielellemme sanastollisia ja rakenteellisia vaatimuksia, joita Ruotsin-ajalta peräisin oleva vanha kirjasuomi ei kyennyt täyttämään. Aina työ ei luistanut kitkattomasti, vaan siinä syntyi erimielisyyksiä. Kiistaa käytiin mm. siitä, miten suomen eri murteet tulisi ottaa huomioon. Ns. "murteiden taistelu" käytiin 1830- ja 1840-luvulla.
           Yksi värikkäimpiä suomalaisuuden ja suomen kielen asiaa ajaneita henkilöitä oli Kaarle Aksel Gottlund (1796–1875). Gottlund asettui itämurteiden puolestapuhujaksi. "Otawa eli Suomalaisia Huvituksia" -teoksensa osassa 1 (pain. 1828) Gottlund kirjoittaa käyttämästään kielestä mm. näin: "Siitä, että tämä kirja on kirjutettu Savolaisten puheenmurrella, niin se tuntuu monellen ehkä vaikiaksi tätä ymmärtämään; mutta jos tahotten vähänkään vaivata ihtenne... niin hoksatten kohta mitä etten luullut ymmärtävänne, ja löyätten ettei eroitus ouk niin suuri, kuin se ensin teillen näyttäiksen" (op. cit., 550). Gottlundista saat tietää enemmän tästä 
          Gottlundin puheenmurre ei päässyt suomen kirjakieleksi, vaan kirjakieli luotiin pohjalta, jossa itä- ja länsimurteiden suhde on pyritty saamaan tasapuoliseksi, mitä se ei ollut Gottlundin käyttämässä kielimuodossa. Itse asiassa Gottlundin ajatus oli, että kirjoittaisimme niin kuin puhumme eli hänen murteellaan "Kirjuta niin kuin puhutaan! ja puhu niin kuin hoastetaan!" (Asiasta enemmän tästä osoitteesta.) 
         Keskeiseksi henkilöksi kirjakielen uudistamisessa nousi Elias Lönnrot (1802–1884), Kalevalan runojen kerääjä ja niiden yhteen sommittelija. (Gottlundin ja Lönnrotin suhteesta saa lisätietoa tästä) Tässä yhteydessä on mainittava myös Suomalais-ruotsalainen sanakirja, jonka Elias Lönnrot avustajineen toimitti vuosien 1866 ja 1880 välisenä aikana. Sekä tällä sanakirjalla että Kalevalalla tuli olemaan tärkeä sija suomen muokkaamisessa toimivaksi kirjakieleksi. (Lisätietoa tästä osoitteesta.) 
          Raimo Jussila toteaa artikkelissaan Keskipisteenä Kalevala:"Jos etsitään vanhan kirjasuomen ajan kieli- ja kirjallisuusperusteista päätekohtaa ja kielen kehityksen murroskohtaa – tai paremminkin nykysuomen alkukohtaa – siihen tarjoutuu itsestään selvästi Kalevala, nimenomaan sen toinen laitos vuodelta 1849" (op. cit., 550). Kalevalan merkitys perustuu Jussilan mukaan neljään seikkaan: 1- suomalaisten kansallistunto kohosi Kalevalan myötä, 2- eepos osoitti suomen olevan toimiva ja ilmaisuvoimainen kieli, 3- Kalevalan sanastossa ja kieliopillisissa rakenteissa oli paljon itämurteille ominaisia aineksia, joista kehittyvä suomen yleiskieli sai lisää keinovaroja. Kun itämurteiden asema vahvistui yleiskielessä, tästä tuli entistä paremmin suomen eri murteita puhuvien ihmisten yhteinen kieli. 4- Kalevala antoi sysäyksen monille taiteen lajeille, ei vähiten kuvaamataiteelle ja suomenkieliselle kaunokirjallisuudelle.
          Raimo Jussila tarkastelee artikkelissaan Kalevalan sanastoa suhteessa vanhaan kirjasuomeen, karjalaan, suomen murteisiin ja nykysuomeen vertaamalla noista kielimuodoista tehtyjen sanakirjojen sanastoja toimittamansa Kalevalan sanakirjan (2009) sanastoon. Jussilan tutkimustulokset osoittavat, että Kalevalan sanastollinen yhtäläisyys vanhaan kirjasuomeen, nykysuomeen ja karjalan kieleen on noin 50 % ja suomen murteisiin 75 %. Kalevalan kieli eroaa näin ollen merkittävästi vanhasta kirjasuomesta ja sijoittuu lähemmäksi suomen murteita, joiden merkitys suomen kirjakielen kehittymiselle on aina ollut hyvin suuri. (Lisää Kalevalan ja suomen kielen suhteesta Kati Lampela 2008.)

          Minä tutustuin Kalevalaan varsinaisesti vasta murrosikäisenä, 12–13 vuoden ikäisenä, samaan aikaan, kun rupesin harrastamaan partiota. Viehätyin retkeilystä, metsässä liikkumisesta viikonloppuisin ja lomilla. Luin metsässä ja tuntureilla elämiseen liittyvää kirjallisuutta, johon kuului myös Kalevala ja Kanteletarkin. Näistä lähteistä löysin maailman, joka ei ollut asvaltin ja kaupungin kivimuurien pilaama. Sekä tuntureiden saamelaiset että Kalevalan runonlaulajat olivat sankareitani; yksi huomatuimpia näistä laulajista oli Larin Paraske (1833–1904), jonka patsas Helsingin Hesperian puistossa oli lähellä kotiani. Ihailin laulajien kykyä muistaa runoja ja kehittää mielikuvitusmaailmoja keskellä heidän usein kovaa arkielämäänsä.
          Kalevalan 14. runo vaikutti minuun voimakkaasti. Siinä kerrotaan, miten Lemminkäinen mieli naida Pohjan akan tyttären, mutta akkapa asetti urhollemme kolme kosiotehtävää. Tämän piti pyytää Hiiden hirvi, suistaa tulinen Hiiden ruuna ja ampua Tuonelan joutsen. Runo päättyy kolkosti: suoritettuaan kaksi ensimmäistä tehtävää metsänjumalien avulla Lemminkäinen lähtee ampumaan joutsenta. Manalassa urhoamme odottaa kuitenkin märkähattu karjapaimen, joka tappaa hänet kamalalla tavalla: "...syöksi lieto Lemminkäisen, kaotti Kalevan poian Tuonen mustahan jokehen, pahimpahan pyörtehesen. Meni lieto Lemminkäinen, meni koskessa kolisten, myötävirrassa vilisten tuonne Tuonelan tuville." 
        Runon sisällön lisäksi minua kiehtoi sen kieli, kalevalamittainen poljento, äänteiden laadun ja pituuden vaihtelu: "Lähen nyt miehistä metsälle, urohista ulkotöille, Tapiolan tietä myöten, Tapion talojen kautta..." Kalevalan oudot sanat olivat oma lukunsa. Minulla oli apunani Aimo Turusen (1912–2000) Kalevalan sanakirja vuodelta 1949. Sen avulla ja arvaamalla kasvatin suomen kielen sanastoani.
          Minua ihmetytti erityisesti se, että Kalevalassa oli niin paljon sanoja, joita ei ollut suomen kirjakielessä; kaikki sanat eivät olleet kulkeutuneet yhteiseksi omaksemme. Jotkin niistä tuntuivat ilmaisevan asian vivahteikkaammin kuin yleisessä käytössä olevat sanat. Näitä olivat murrosaikaisten muistiinpanojeni mukaan määhkiä 'penkoa', niukua 'valittaa', ojelvoinen 'suora jälki, ura', oloksi 'tarpeeksi, kylliksi', piipio 'kovakourainen', pungastaa 'saada jotakin aikaan työllä ja vaivalla', teltamoinen 'onnen etsijä, onnellinen' ja vilmeikkö 'tukkimetsä, parsikko'. 
           Harrasteluni huipentui siihen, että rupesin kirjoittamaan sanoilla, joita olin Kalevalasta oppinut. Oppikoulun suomen opettajani aivan ilmeisesti vaivaantui, kun laadin aineen käyttäen mahdollisimman monta Kalevalasta peräisin olevaa sanaa. Opettajani oli normaalikieltä käyttävä ihminen: hän ei saanut selvää siitä, mitä halusin sanoa, vaan antoi minulle aineesta arvosanan "0" ja tiivisti näkemyksensä lyhyeen kommenttiin "En ymmärrä". 
          Muistikirjastani löysin runon tuolta myrskyisältä ajalta. Näin se kulkee:
"Utustele tai usise, ulo kumminkin kotoa, jonkun tönkän töläytätkin, vaaraman tahi tapuran, väinästä toki väkesi, vie'u vieläkin enempi, vieriele veet utalat, kaamostele kammomasi." Jätän lukijan tehtäväksi saada tuosta selvää. 
          Enää en kehitä sanastollisesti poikkeuksellista kieltä, jos kohta sepitän toki uusia sanoja, joista muutaman olen huomannut löytäneen tiensä yleiskieleen (kirjeillä ja eläköityä). Suomen sanasto siis laajenee, uusia sanoja tulee siihen jatkuvasti ja sanoja jää tietenkin myös pois käytöstä. Mutta viipykäämme hetki vielä menneissä ajoissa.
          Tapasin suomen kielen lehtorin Aila Harjun kotona 70-luvun alussa Hans Selo-nimisen kirjailijan, jolta on julkaistu kaksi kirjaa Diiva (1970) ja Pilvihipiäinen (1985). Hans Selo (oik. Hans Selonen, 1945–2003) teki minuun vaikutuksen, koska hänellä oli hyvin omintakeinen tapa käyttää sanoja. Monissa se herätti kielteisiä tuntemuksia. Kauko Röyhkä (oik. Jukka-Pekka Välimaa, 1959– ) moitti Selon Pilvihipiäistä "epätavallisista sanoista" ja teki niistä luettelonkin: tsufepannu, siemensarvi, taftisatiinirusetti, sijaissovitusoppi, skonoskole, hyöristara, superdreadnought, konsensuaalikontrahti, röntgensade-katkaisuyksikkö, sahajauhorumpu, kalbteesi, meromiktinen. 
          Seloa en sen koommin tavannut. Nyt ajattelen, että murrosikäinen minäni olisi vallan hyvin voinut löytää hänestä sielunveljen. Koimme viehätyksen toisenlaisuuden luomisesta kielen sanakeinojen rajoja rikkomalla. Yleiskielinen ilmaisu ei ollut meidän tapamme aikaansaada todellisuuksia. Edesmennyt suomen opettajani olisi varmaan ollut yhtä kriittinen Seloa kuin minuakin kohtaan, mutta vain toisesta meistä tuli kirjailija.    
          Suomenopettajani muiston kunniaksi sanottakoon, että hän oli usean luokkatoverini todistuksen mukaan opettaja, joka todella auttoi heitä kehittämään kirjallista ilmaisukykyään, oppimaan tätä tärkeintä vierasta kieltämme, ensikieltämme kirjoitetussa muodossa.
          Jean-Paul Sartre pohti sanojen luonnetta näin: 
Mutta näin on laita: paitsi joitakin vanhuksia, jotka kastavat kynänsä kölninveteen, ja pikku keikareita, jotka kirjoittavat kuin teurastajat, kukaan ei kirjoita hyvin äidinkieltään. Se johtuu Sanan luonteesta: puhutaan omaa kieltä, kirjoitetaan vieraalla kielellä.”   
      Kirjakieli sanoineen ja rakenteineen ei ole ensikieleni, mutta hyvin lähellä se on sitä. Minun tieni suomen kirjakielen hallintaan on ollut jatkuvaa kamppailua sanojen kanssa tai ehkä osuvammin sanojen sovittamisen kanssa, niin että ne vastaisivat sitä, mitä olen tarkoittanut. Ote kirjailija T.S. Eliotin runosta East Cocker sopii tähän (suomennos minun, originaalin saa lukeakseen tästä)
¨Kas tässä olen, keskitiellä kaksikymmen vuotta kuluttaneena —   
kaksikymmentä vuotta enimmäkseen tuhlanneena, vuodet l'entre deux guerres 
pyrkien käyttämään sanoja, ja jokainen yritys   
on aivan uusi alku ja erilainen epäonnistuminen
koska on vain opittu saamaan voitto sanoista
asiaa varten jota enää ei ole tarpeen sanoa tai tavalla 
jolla enää ei ole valmis sitä sanomaan. 

Kirjallisuutta: 
- Carl Axel (= Karl Aksel) Gottlund. 1828. Otawa eli Suomalaisia huvituksia. 1. osa. Tukhulmi: Norstedt ja hänen Poikansa.
- Thomas Stearns Eliot. 1943. East Coker (V) teoksessa Four Quartets. Harcourt.
- Raimo Jussila. 2010. Keskipisteenä Kalevala. Teoksessa: Sanoista kirjakieliin. Juhlakirja Kaisa Häkkiselle 17. marraskuuta 2010. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 259. Helsinki 2010. S. 37–41. www.sgr.fi/sust/sust259 sust259_jussila.pdf. 
- Raimo Jussila. 2009. Kalevalan sanakirja. Helsinki: Otava.
- Sami Liuhto."Kuin suihkukaivo lentäisi taivaalla". Pdf. 
- Martti Rapola. 1960. Sanojemme ensiesiintymiä Agricolasta Yrjö Koskiseen. Helsinki: Otava.
- Jean-Paul Sartre. 1965.Sanat. (Les mots, 1964). Suom. Raili Moberg. Helsinki: Otava.
- Hans Selo. 1970. Diiva. Porvoo: WSOY.
- Hans Selo. 1985. Pilvihipiäinen. Kustannus Oy Odessa.
- Aimo Turunen. 1949. Kalevalan sanakirja : Lexique du Kalevala. Helsinki: SKS. 
Internet-lähteitä: 
- http://akonkka.blogspot.se/2007/03/sartren-sanat.html  
- http://neba.finlit.fi/oppimateriaali/kielijaidentiteetti/main.php?target=kansankielisyyskanta 
- http://oedipa.tripod.com/eliot-2.html  
- http://sokl.uef.fi/aineistot/Aidinkieli/kirjasuomi/lonnrot.html) 
- http://www.kalevalaseura.fi/kaku/sivu.php?n=p2a1&s=p2a1s4&h=hp2a1&f=fp2s
- http://www.toenpera.fi/juva/gottlundinpuistikko/kirjallisuus/gottlund.html
- http://yle.fi/aihe/artikkeli /2014/09/23/aristoteleen-kantapaa-ja-mies-kalevalan-varjosta

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Voit mielihyvin kommentoida blogejani. Du kan gärna lämna kommentarer på mina bloggar. You are welcome to comment on my blogs. Bonvolu, skribu notojn pri miaj blogoj.