29.1.09

Stanislav Markelov? Zhiv! Anastasia Baburova? Zhiva!

Luen järkyttyneenä uutisia siitä, miten Venäjällä tapetaan yhteiskunnallisesti aktiivisia toimijoita. Viimeksi murhaajien uhreiksi ovat joutuneet Anastasia Baburova, vapaa toimittaja, ja Stanislav Markelov, asianajaja. Ne jotka uhkaavat sananvapautta Venäjällä, uhkaavat meitä, ja me muodostamme enemmistön, eivät ne, jotka haluavat vaientaa sananvapauden toteuttajien äänet. Sananvapaus on jakamaton, se ei kuulu millekään ryhmälle, ei millekään kielelle eikä mihinkään tiettyyn paikkaan. Se on kaiken sen perusta, mitä me haluamme: säädyllisen yhteiskunnan.

Stanislav Markelov ja Anastasia Baburova pysyvät mielessämme. Sit eis terra levis!

18.1.09

Kieli, todellisuuden rakennuspuu

Nuoruusvuosinani olin paljon meidän maapaikassamme Vihdissä. Yksi vuosittainen urakka oli metsästä tuomiemme rankojen sirklaaminen polttopuiksi. Sirklaamisen hoiti ystävämme maanviljelijä Topi Olin (olkoon maa hänelle kevyt!).

Kun sirkkeli oli saatu pystyyn, leveä hihna yhdistetty traktorin vetopyörään ja kun homman piti alkaa, Topi lausahti minulle ja mahdollisille muille miehisille apureilleen: "Ja nyt tytöt mielestä pois!"

Myöhemmin aloin miettiä tuota sanomusta, joka silloin tuntui hiukan hölmöltä: likkojako tässä ajattelisi, kun sirkkeli vinkuu ja terä pyörii! Myöhemmin suhtauduin siihen toisin, kypsemmin: se oli itse asiassa erittäin tärkeä kehotus, sillä sirkkeli "ei anna anteeksi". Kas, siinä toinen sanontatapa: tietty vaarallinen työväline "ei anna anteeksi", mikä tarkoittaa, että jos ei ole varppeillaan, vahinko voi sattua hyvin helposti vakavin seurauksin.

Kun alan muistella, mitä meillä on tapana sanoa eri tilanteissa, mieleeni ryöppyää valtaisa määrä ilmaisutapoja. Arkisia kuten "Joo joo, niinhän X:llä (naisilla, miehillä, suomalaisilla...) on tapana sanoa/tehdä", "Mitä sä pistät nokkasi joka asiaan!", "Anna mennä, ei sillä väliä!", "Onks tässä/tossa/siinä mitään järkeä?!", "Ja aina sä jaksat jankuttaa!", "Hyvä siitä/tosta/tästä tulee!". Vähän omaperäisempiä tai omalaatuisempia sanomuksia: "Hyvä siitä tulee ku mummon silmästä!", "Pysy pahvilla!" (= Voi hyvin!), "Tää on ku linnun maitoa!" (siis erittäin hyvää).

Olemme moraalisia sanontatapojen turvin: "Sanasta miestä, sarvesta härkää!" Velvoitamme itseämme ja muita sodista peräisin olevalla sanonnalla: "Toveria ei jätetä!" Vahvistamme sukupuolirooleja: "Ei mies itke!" Reagoimme toisen herkkyyteen: "Mitä sä pillität!" Pistämme pillit pussiin sanomalla: "Sillä sipuli" tai "Näin on näppylät, täten ovt tähkät!" En tiedä, onko suomen kielessä poikkeuksellisen paljon sanomuksia, mutta niitä on taatusti riittämiin.

Mikä sitten on kielen tehtävä esimerkiksi edellä käsitellyissä tapauksissa? Nuo sanomukset kai osoittavat, miten me kielen avulla ohjaamme omaa ja muiden tekemisiä. On ehkä hiukan hölmöä puhua kielestä toimijana, mutta haluan silti tiivistää ajatukseni niin, että kieli on arkisen todellisuutemme rakentaja. Kielen tarjoamien sanomusten avulla me toimimme niin kuin toimimme. Sanontatapoihin ja sananlaskuihin tiivistyy myös paljon siitä, mitä pidämme kansanperinteenä ja traditiona, joka siirtyy sukupolvelta toiselle. Siihen tulee tietenkin lisää aineksia koko ajan ja siitä karsiutuu tai unohtuu myös paljon pois. Toimintamme ohjaajina sanomukset ovat siis eräänlaisia viestejä kaukaisesta menneisyydestä.

Sainpahan sanotuksi! Menikö jakeluun vai oletko yhä ulkona kuin lumiukko? Älä sure! Ilmat lämpiävät.

13.1.09

Kirjavarkaus

On asioita, joita julkisuudessa ei pitäisi mennä toitottamaan, ja näihin kuuluu varastaminen. Mutta jos rikkeestä on kulunut jo pitkä aika tai jos sen todellinen tekijä on hämärän peitossa, ehkä silloin voi tuommoisestakin halveksittavasta tekosesta puhua.

Pöydälläni on runoteos Leaves of grass. A Gathering from Walt Whitman (= Ruohonlehtiä. Runokokoelma Walt Whitmanilta). Teoksen ensisivulla on suorakaiteen muotoinen leima, jonka sisällä lukee "Property of the Information Library of the United States of America Helsinki". Ilmeisestikin kirja on tarttunut ei tietenkään minun vaan jonkun lähisukulaiseni hihaan kauan sitten, sillä kirja on kiikkunut matkassani ainakin 28 vuotta. Jos kirjaston joku virkailija nyt sattumalta näkee tämän pilkkeen eli blogin, hän voi lähettää minulle palautusvaatimuksen. Toivon, että en joudu maksamaan tyhjästä pussistani sakkoja.

Miksi poimin Whitmanin runoteoksen esiin? Olin Göteborgin kaupunginkirjastossa pari päivää sitten ja siellä tuon teoksen ruotsinnos osui kuin sattumalta silmiini. Avasin sen ja lämpimät muistot hulvahtivat mieleeni. Whitman oli nuoruuteni Runoilija. Hänen sanansa ja säkeensä säväyttivät minua, opettelin hänen runojaan ulkoakin, koska rakastin niiden sisältöä ja nautin niiden poljennosta. "Poljento", mikä mainio sana! "Ruohonlehtiä" lukiessani tuntuu ihan siltä kuin Walt olisi pulputtanut tekstiä kävellessään. Tältä tuntui siis myös, kun luin hänen runojaan suomeksi, jonka poljento on minulle läheisin ja mieluisin.

Teos on suomennettu niin hyvin - luin alkuteosta ja Turtiaisen tekemää versiota rinnan -, että se on melkein parempi kuin lähtöteksti. Ikävä kyllä minulla ei ole Turtiaisen käännöstä, sitä en ole onnistunut saamaan kirjastosta enkä kirjavarkaalta. Siispä vaivaan teitä tällä englanninkielisellä tekstillä. Tuntekaa sen rytmi, kuunnelkaa sen sanomaa... Narsististako, oman itsen ympärillä pyörimistäkö? Kiltit ihmiset, koettakaa päästä ensireaktioittenne yli! Siirrän runon tiellä olevan kuivan vaahteranlehden sivuun. Ratsu Reima, eteenpäin, Forward ho!

Song of Myself

I celebrate myself, and sing myself; And what I assume you shall assume;
For every atom belonging to me, as good belongs to you.

I loafe and invite my Soul;
I lean and loafe at my ease, observing a spear of summer grass.
...

Luulenpa että toppuuttelen. Hankkikaa tai lainatkaa tuo teos, sillä se virkistää sielua. Sen ruotsinnokseen en ole perehtynyt, mutta eiköhän sekin menettele. Jos saatte käsiinne Stadin Arskan suomennoksen, tuntekaa itsenne onnenkantamoisen hellimiksi.

Kiitos Helsingissä sijainnut Yhdysvaltain tiedustelu-, tai siis tietokirjasto!
Teillä oli hienoja runoteoksia!

10.1.09

Hasta la victoria siempre

Amanda Peralta on kuollut.

Kuka hän oli? Amanda oli Argentiinasta Ruotsiin tullut poliittinen pakolainen, Göteborgin yliopiston aatehistorian opettaja, Nestor Verdinellin Compañera ja minun hyvä ystäväni.

Maailman vapaamielisimmässä maassa Ruotsissa on meihin maahanmuuttajiin vihamielisesti suhtautuvia ihmisiä, rasisteja. Ja rasismi johti 80-luvulla meihin kohdistuneisiin väkivallantekoihin. Järjestin Amandan kanssa tällaisten tapahtumien takia solidaarisuuskonsertin Göteborgin yliopistossa, jossa ruotsinsuomalainen yhtye piti huolen musiikista ja jossa Amandan ja minun lisäkseni yksi Upsalan yliopiston opettaja puhui mieleenpainuvasti maamme synkästä, rasistisesta menneisyydestä. Tähän sisältyy mm. rotuhygienian tutkimus Upsalassa.

Keskustelin Amandan kanssa aina tavatessamme ja surukseni huomasin, että hänen terveytensä alkoi viimeisinä vuosina kovasti heiketä. Amanda edusti niitä ajatuksia ja tuntemuksia, jotka ovat minullekin kalliita ja jotka tiivistän sanoihin Vapaus, Veljeys ja Tasa-arvoisuus. Vapaus ympäristön tuhoon johtavan kapitalismin kahleista. Veljeys eli ihmisten välinen solidaarisuus ja ihmisoikeuksien ehdoton kunnioittaminen. Tasa-arvoisuus joka tarkoittaa ihmisten taloudellista, sosiaalista, poliittista ja koulutuksellista yhdenvertaisuutta.

Onko tuo vain vasemmistolaista idealismia? Ovatko Amandan, Nestorin ja minun tapaiset ihmiset vain joutavia haihattelijoita? Kun katson ympärilleni, huomaan että asun lähes kaikin tavoin hyvin hoidetussa maassa. Onnellinen tai jotakuinkin onnellinen elämä on siis luotavissa, kuten pohjoismaat ja ehkä muutamat muutkin maapallomme maat osoittavat. Kun seuraan uutisia, huomaan, että asun maailmassa, jossa ihmisten vapautta rajoitetaan hirvittävällä tavalla, jossa veljeyden henkeä poljetaan raa'asti ja jossa tasa-arvoisuus on kaukainen haave.

Parempi maailma on mahdollinen.

La lucha continua, taistelu jatkuu, hasta la victoria siempre, aina voittoon saakka.

Amanda, gracias por su amistad, gracias a la vida.