10/18/17

Keinosanat, kirousko?

Luin jokin aika sitten lyhyen esseen, jonka professori Matti Klinge1 oli kirjoittanut uudissanoista. Teksti yllätti minut, sillä vastoin odotuksiani hän käy kirjoituksessaan uudissanojen ja eritoten niiden joukossa tapaamiensa ja "keinosanoiksi" kutsumiensa ilmausten kimp­puun. Hän toteaa, että suomen kielen asiantuntijat, joista hän mainitsee professori Terho Itkosen2, ovat suhtautuneet uudissanoihin hyvin myönteisesti. Myös suuri yleisö on välillä ollut aika innostunut niistä, ja ne ovat olleet sanomalehtien yleisönosastojen ja somen kiintoaiheita.3 Itse olen kiitollisena ajatellut erityisesti niitä suomen yleiskielen kehittäjiä, joita on kutsuttu "sanasepiksi". Hyvin keskeinen merkitys heillä oli etenkin ns. varhais­nykysuomen kaudella eli vuosina 1820 – 1870, kun kielemme asema alkoi nousta Suomen suuriruhtinaskunnassa. Sen käyttöala laajeni, mikä merkitsi sitä, että tarvittiin uusia sanoja; oli voitava pu­hua suomen sanoin asioista, joista siihen asti oli puhuttu muilla kielillä, lähinnä ruotsiksi ja lati­naksi. Klinge kuvaa uudissanojen luojien työtä näin: 
          "[He] voivat joten­kin ristisanamaisen nokkelasti ottaa jonkin "kansankielen" sanan, kek­siä siitä muunnoksia, lisätä johdoksia ja näin saada teelmän, jonka voidaan julistaa vastaavan jotakin toisen kielen sanaa. On siis saatu "suomalainen" sana, jolla kuitenkin on – sanokaamme – eurooppalainen merkitys."
          Matti Klinge valaisee ajatuksiaan ottamalla näytteen vuosina 1823 – 1873 eläneen Paavo Tikkasen ehdottamista uudis- tai, kuten hän sanoo, teennäissanoista.4 Hän lainaa Terho Itkosen laatimaa tekstiä, joka koostuu saada, ja sekä ei -sanoja lukuun ottamatta yksin­omaan Tikkasen sepittämistä uudissanoista. Tämän jälkeen Klinge muuntaa tuon tekstin niin, että asiat ilmais­taan vierasperäi-sillä sanoilla. Siteeraan vain esimerkkitekstien alkua. Tässä Tikkasen uudissanoihin perustuva näyte: 
       "Sain pääsylipun luennolle. Luentosalissa asiantuntijat tarkkasivat sanomalehdistön sil­määnpistävää vastuuta valtion teollisuuden vähäpätöi­simpiäkin tuotteita esiteltäessä."
             Kaikki tuossa näytteessä esiintyvät sanat ovat mukana Suomen kielen taajuus­sanastossa vuodelta 1979 eli ne ovat käypää suomen yleiskieltä. Tässä ote tekstin käännösversiosta, jossa tutut suomen sanat on korvattu vierassanoilla sain-sanaa lukuunottamatta: 
         "Sain tiketin lektioon. Auditoriossa spesialistit analysoivat pressin ostensiivista responsabili­teettia presenteerattaessa staatin industrian marginaalisimpiakin produk­teja." 
        Vain yksi sana, analysoida, on tuosta näytteestä päässyt Suomen kielen taajuussanastoon. Ajanoloon vierassanojen osuus yleiskielessä varmaan kasvaa, mutta tämän lyhyen esimerkin perusteella ainakaan toistaiseksi niitä ei viljellä siinä järin paljon. Matti Klingen mielestä tällaisen kielen käyttäminen toisi suomalaiset lähemmäksi "eurooppalaisia" kieliä puhuvia ihmisiä. Jos suomeen otettaisiin nykyistä enemmän vierasanoja, se tukisi myös semmoisten suurten kielten kuten ranskan, italian, espanjan ja englannin oppimista. Klinge katsoo, että uudissanoja sepittävät kielimiehet asennoituvat tavallisiin suomen käyttäjiin alentuvaisesti; nämä eivät muka osaa lausua "vieras­peräisiä" äänteitä eivätkä halua käyttää "epäsuomalaisia" sanoja. 
          Tiedemiehemme ihmettelee, mitä on voitettu sillä, että tavallisille sanoille on väen vängällä keksitty "suomalaisempia" vastineita. Tässä sanapareja, jotka valaisevat asiaa: "kahvelin" tilalle on haettu "haarukka, "letun" sijasta pitäisi paistaa "ohukaisia" ja "radiollekin on kekattu oma, suomalaisempi sana: "sätiö". "Haarukan", "ohukaisen" ja "sätiön" kaltaiset sanat, joita hän kutsuu "teko­sanoiksi"5, olisi syytä kokonaan unohtaa. Hän tiivistää näkemyksensä näin: 
          "Niiden keksimisen perusmotiivina ei ole­kaan ollut Suomen ja suomalaisten elämän parantaminen vaan poliittisluontoinen taistelu "vierasta" vastaan, silkka xenofobia, ulkomaalaisviha, ja akatee­minen besserwisseröinti. Välineenä, instru­menttina, on ollut myytti jostain kadotetusta onnellisen puhtauden tilasta, johon keinotekoistakin tietä voitaisiin muka palata!"
           Mitkä sitten ovat tarkasti puhuen "keinosanoja" tai "teennäissanoja" ja miten ne voidaan erottaa muista kieleen ilmaantuvista uusista sanoista? Miten karsisimme suomen yleiskieleen juurtuneita uudissanoja, kun niitä on todella paljon? (Ks. esim. Rapola 1960.)
           Kokoomateoksessa Nykysuomen sanavarat (1989) edellä käsiteltyjä asioita on selvitelty monelta kannalta. Risto Haarala toteaa artikkelissaan, että vieras­sanoihin liittyy erilaisia ongel­mia. Erikoisalat tarvitsevat niitä, mutta niiden määrä ja alkuperä vaihtelevat aloittain. Kun aiemmin termien perustana käytettiin usein latinaa ja kreikkaa, uusilla tieteen ja tekniikan aloilla englanti on avainasemassa. Kuten Haarala toteaa:"Anglosaksisten maiden tieteellis-teknisen kulttuurin paine heijastuu myös kielessä: sanat seuraavat asioiden mukana." 
          Suomen kielen kohdalla englantilaislähtöisiin termeihin turvautuminen tuottaa välistä monenlaisia ongelmia. Miten esimerkiksi sellaisia erikoislainoja kuin "software" ja "rooming in" tulisi taivuttaa eri sijoissa? Toki keinoja löytyy, kun asiaa pähkäillään: software vääntyy "softaksi" ja "rooming in" ehkä "ruumingiksi". Jälkimmäisen tulokkaan osalta asia on ratkennut turvautumalla suomen omiin keinovaroihin."Rooming in" on suomeksi "vierihoito". 
          Kun modernia sanaston tutkimusta ja siihen kytkeytyviä sanasuosituksia tarkastelee, en ainakaan minä voi yhtyä siihen väitteeseen, että kyse olisi kovinkaan suurelta osin "teennäis-sanoista" tai että uudissanojen luominen omakieliseltä pohjalta heijastaisi sellaisia globaalille nykyelämälle vieraita asenteita kuin "poliittisluontoinen taistelu "vierasta" vastaan, silkka xenofobia, ulkomaalais­viha, ja akatee­minen besserwisseröinti". 
            Omaa kantaani voin valaista lainaamalla Julie Barlowin kirjoitusta "Totuus Ranskan kielipoliisista"6:"Ensiksikin, Ranskassa ei ole mitään "kielipoliisia". Ranskalla on hallituksen toimisto nimeltään Délégation générale à la langue française et aux langues de France (Ranskan kielen ja Rans­kassa käytettyjen kielten yleisdelegaatio).7 Sen tehtävänä on muun ohessa ottaa selvää, mitkä eng­lannin sanat ovat juurtumassa ranskan kieleen, ja esittää niille ranskankielisiä vastineita. Tarkoituksena ei ole niinkään "porttikiellon antaminen" englannille kuin pitää ranskan kieli ajan tasalla."
          Tuosta on nähdäkseni kysymys myös toisen eurooppalaisen kielen, suomen, sanavarojen vaalimisessa: on seurattava aikaa ja pidettävä huoli siitä, että suomi sanastollisestikin toimii sinä kulttuurikielenä, joksi se alkoi kehittyä 1800-luvulla ja joka se nykyään on. Vive la langue finnois!

Kirjallisuutta:
- Risto Haarala 1989: Sanat tiedon ja taidon palveluksessa. - Nykysuomen sanavarat. S. 259 – 275.
- Matti Klinge 1994: Keinosanojen kirous. -Matti Klinge: Mesimarja myytti Mannerheim. Tutkielmia ja puheenvuoroja. Otava. Helsinki. S. 206 - 208. 
- Martti Rapola 1960: Sanojemme ensiesiintymiä Agricolasta Yrjö Koskiseen. Valikoima. Tietolipas 22. SKS. Helsinki.
- Pauli Saukkonen – Marjatta Haipus – Antero Niemikorpi – Helena Sulkala 1979: Suomen kielen taajuussanasto. WSOY. Helsinki.
- Jouko Vesikansa (toim.) 1989: Nykysuomen sanavarat. WSOY. Helsinki.  
Internetviitteet:
1Ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/Matti_Klinge 
2Ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/Terho_Itkonen 
3Tällä hetkellä käydään keskustelua mm. "voimaantumisesta". Tässä yksi näyte hoitoalan opiskelijalta:"Heipparallaa! Hyvä Ammattilainen, opiskelija tarvitsee apuasi. Kertoisitko mitä ymmärrät käsitteellä voimaantuminen? Nykyisin tämä termi on ikääkuin IN, joten olisi kiva kuulla, mitä sillä ammattilaisten mielestä tarkoitetaan ja onko tällaiset termit mielestänne tarpeen???" https://hoitajat.net/ Lingvistisenä huomautuksena totean, että taustalla on englannin termi "empowerment", jota on aivan ilmeisesti hankala äänteellisesti ja muoto-opillisesti sovittaa suomen kieleen.  
4 "Teennäissana" oli minulle uusi tuttavuus. Mikään "keinosana" se ehkä ei ole. Uudissanojen luomisen ja vakiin­tumisen ongelmista Martti Rapola antaa monta esimerkkiä kirjakielemme sanaston ensiesiintymiä koskevassa tutkimuksessaan (Rapola 1960). 
5Tieteen termipankin mukaan "tekosana" on sana, joka ei ole mitään todellista kieltä. Sitä käytetään usein yritys­nimissä. Ks. http://tieteentermipankki. fi/ 
6 Ks. Julie Barlow – http://nadeaubarlow. com/the-real-story-of-the-french-language-police/ 08.05.2013. Suomennos Kaarlo Voionmaan. 
7Vrt. Suomen "Kotimaisten kielten keskus" (https://www.kotus.fi/) ja Ruotsin "Institutet för språk och folkminnen" (http://www.sprakochfolkminnen.se/)


 

Näin EU:ssa osataan kieliä
http://www.languageonthemove.com/multilingual-europe/

- Kuta sinisempi väri, sen paremmin osataan muita kieliä kuin maan pääkieltä / pääkieliä . 

Tiivistelmä:
http://www.languageonthemove.com/multilingual-europe/
EU:n kielipoliittinen tavoite on kolmekielinen väestö, joka osaa maansa pääkieltä, englantia ja jotakin kolmatta kieltä. Tavoitteeseen on päästy Luxemburgissa (84% väestöstä osaa kolmea kieltä), Alankomaissa (77%), Sloveniassa (67%), Maltalla (59%), Tanskassa (58%), Latviassa (54%), Liettuassa (52%) ja Virossa (52%). Vastaavasti maat, jotka ovat etäimpinä tavoitteesta, ovat Portugali ja Unkari (13% kumpikin), Iso-Britannia (14%) ja Kreikka (15%).  

10/17/17

To grow human, not so easy

When I Was One-and-Twenty (slightly changed)

By A.E. Housman (1859 - 1936)
 
https://encrypted-tbn0.gstatic.com/images?q=tbn:ANd9GcRPpVYhT1R5Jyc1s94INH88JAZXOKdNSbNh8JUt6InOGLC0y0v5
                       When I was one-and-twenty                                      
                              I heard a wise man say,                                       
                       “Give crowns and pounds and guineas                      
                              But not your heart away;                                   
                        Give pearls away and rubies                                       
                              But keep your fancy free.”                                   
                        But I was one-and-twenty,
                              No use to talk to me.

                        When I was one-and-twenty
                              I heard him say again,
                        “The heart out of the bosom       
                              Was never given in vain;
                                                                                    ’Tis paid with sighs a plenty
                                                                                          And sold for endless rue.”
                                                                                    And I am nine-and-sixty,
                                                                                         And oh, ’tis true, ’tis true.





4/14/17

Pois tieltä risut ja männynkävyt


Lapsuuteni mieleenjääneisiin kokemuksiin kuuluu se, kun pääsin näyttelemään kansakoulun kevätjuhlassa. En muista, millä luokalla juhla pidettiin, mutta sen muistan, mitä näytelmä käsitteli ja mikä minun roolini siinä oli. Se koski Päivänpaisteen ja Myrskyn kiistaa siitä, kumpi niistä on voimakkaampi, ja minä näyttelin Myrskyä.

           Mutta miksi rupesin ajattelemaan tuota näytelmää? Varmaankin osaksi sen takia, että nyt on kevät, ja se virvoittaa myös muistot. Palaan menneisyyden mukaviin ja jännittäviin kokemuksiin. Toinen syy on se, että siivoan vaimoni kanssa appivanhempieni asuntoa ja käteen osuu kaikenlaista tavaraa mummon vanhoista vaatteista apen kauan sitten hankkimiin työkaluihin. Myös kirjoja riittää. Yksi niistä on Keskikoulun lukukirja 1, joka kuului vaimolleni. Hän sai kirjan yhdentoista vanhana 60-luvun lopulla. 

 Kuvahaun tulos haulle aurinko armas jpg

           Selailin kirjaa ja yllätyin: siinä on La Fontainen runo ”Aurinko ja Pohjatuuli”, jonka Yrjö Jylhä on suomentanut. Tunnistin tarinan, koska se vastasi sitä näytelmää, jossa kansakoulun kevätjuhlassa esiinnyin. Minä olin Pohjatuuli eli Myrsky ja vastanäyttelijäni, ilmeisestikin joku luokkani tytöistä, oli Aurinko eli Päivänpaiste. La Fontainen runon juoni on selkeä: tiellä kävelee mies, jolla on yllään viitta ja sen ansiosta ”sateista ei miekkosemme piittaa, hän kantaa tiivistä ja vuorattua viittaa”. Pohjatuuli haluaa kiusata miestä ja kehuu voivansa riisua viitan tämän päältä. Aurinko ei pidä moisesta kerskunnasta vaan haastaa Pohjatuulen kilpaan:

”Käy kiinni, napit ratko! Vetoa lyökäämme, ken meistä pikemmin tuon viitan riisuu miehen päältä.”

           Ja niin Pohjatuuli alkaa riehua. La Fontainen sanoin:”Jo ryntäs tuuli päin, jo usvaa pullollaan ja paisuin pöyhkeäksi se hornanmetelillä läksi, se katot maahan löi ja venhot kylkiin paaden, vain viitan vuoks' sen aikaansaaden...” Mies tietenkin kietoo itsensä viittaan yhä tiukemmin, kunnes Pohjatuuli hellittää ja päästää Auringon esiin:”Vaan pilkistipä aurinko, säteensä kirvoitti, ne suuntas miestä kohti, hikoilemaan sai kulkijan ja yltään riisumaan tuon viitan hautovan...” Tunnistin runosta siis kansakoulun aikaisen näytelmän: kyse on samasta aiheesta. Mieleeni on jäänyt vuorosana ”Pois tieltä risut ja männynkävyt. Joutua pitää eteenpäin ja sukkelaan.” Muuta en siitä muista, ja ihmettelin, kun en nähnyt noita sanoja La Fontainen runossa. Onneksi Internet on olemassa. Löysin sieltä hakemani.

           Vuorosana löytyi Zachris Topeliuksen (1818–1898) kirjasta ”Lukemisia lapsille, osa 6”, jonka WSOY:n julkaisi vuonna 1893. Kyseessä on suomennos, sillä Topeliushan kirjoitti ruotsiksi. Topeliuksen versiossa Pohjatuuli eli Myrsky ei käy miehen vaan köyhän mummon kimppuun, jolta se haluaa viedä turkin. Tämä ryhtyy puolustamaan turkkiaan:”Hyvänen aika, rakas herra; minä olen rehellinen mummo parka; en minä ole ikänäni mitään varastanut, ja turkki on aivan omatekoinen turkkini.” Mutta myrsky on säälimätön ja koettaa tempoa turkkia mummon yltä kuitenkaan siinä onnistumatta

           Ehkä juuri tuo Myrskyn julma ja tunteeton suhtautuminen mummoparkaa kohtaan sai aikaan sen, että mainitsemani vuorosana hitsautui mieleeni; kansakouluajastani on sentään vierähtänyt jo yli 60 vuotta. Mutta yhtä kaikki La Fontainen runon viimeinen rivi tiivistää runon ja näytelmän opetuksen, periaatteen, johon yhä uskon:”Enemmän lempeys siis voi kuin väkivalta.”

           Mitä voisin sanoa tähän lopuksi. Sen, että olen kiitollinen lapsuuteni aikuisille ihmisille, jotka antoivat tuollaisia hyviä eväitä elämäntielle. Myrskynä epäonnistuin mutta opin yhden tärkeän ja kestävän asian: lempeys ja rakkaus vievät voiton väkivallasta elämän voimina.

           On syytä olla kiitollinen myös sille kulttuurille, jossa lempeyden kaltaiset inhimilliset arvot ovat tärkeämpiä kuin ihmisyyttä alentavat arvot kuten väkivalta ja sillä uhkaaminen. Lopuksi huomattakoon, että Topelius aivan ilmeisesti lainasi La Fontainelta kertomuksen juonen, mutta niinhän me teemme: kehitämme omaa ja lainaamme toisiltamme sen kulttuurin piirissä, johon kuulumme.

3/31/17

Kansalaisten sielu ja yhteiskunnan muuttaminen

Blogi perustuu Paul Rogat Loebin tekstiin
Kansalaisen sielu: vakaumukseen perustuva elämä haasteellisina aikoina (2010)
Suomentanut: Kaarlo Voionmaa  

Useimmat ihmiset ovat ajattelevaisia, huomaavaisia ja anteliaita. Yritämme tehdä parhaamme perheen ja ystävien parissa. Pysähdymme auttamaan toista autoilijaa, joka on jäänyt tien laitaan moottorivian takia, tai annamme meille vieraan henkilön pitää vaihtorahan. Mutta yhä useammin muiden ihmisten ja meidän välissä on näkymätön seinä. Monet ovat vetäytyneet omaan yksityiseen paikkaansa. Kuinka voisimme palauttaa julkisen osallistumisen, joka on demokratian varsinainen sielu. 
          Totta kai asiat joita kohtaamme ovat monimutkaisia. On vaikea ymmärtää sellaisen maailman moraalia, jossa Nike maksaa Michael Jordanille miljoonia, jotta tämä esiintyisi sen mainoksissa samalla, kun Niken ulkomaisten kenkätehtaiden työläiset raatavat vähäisten pennosten edestä päivittäin. Planeettamme 500 rikkainta ihmistä omistaa nyt enemmän varallisuutta kuin köyhimmät 3 miljardia ihmistä, jotka muodostavat noin 40 prosenttia maapallon väestöstä. Onko tätä äärimmäistä epätasapainoa edes mahdollista käsittää? Ja vielä tärkeämpi kysymys: miten korjaisimme sen?

Human Rights Civil Rights Freedom 
Totta kai meidän täytyy päättää omasta puolestamme, ovatko tietyt asiat järkeviä vai tyhmiä. Mutta meidän täytyy myös uskoa, että omalla sitoutumisella on merkitystä, että se mitä teemme julkisuudessa ei ole yhdentekevää. Haaste on yhtä paljon psykologinen kuin poliittinen. Kuten etiopialainen sanonta kuuluu:”Sitä joka salaa sairautensa, ei voi hoitaa.”
Meidän on ymmärrettävä kulttuurimme sairaudet, joita ovat välinpitämättömyys, lyhytnäköisyys, kielteisyys ja kyynisyys, ja opittava, mitä tarvitaan yhteiskuntamme ja sielujemme parantamiseen. Miten niin monet meistä ovat vakuuttuneita siitä, että emme voi mitenkään vaikuttaa siihen tulevaisuuteen, jonka lapsemme ja lapsenlapsemme perivät? Ja miten toiset ovat pystyneet toimimaan tehokkaasti muutoksen puolesta? 
          Pete Knutson on vanhimpia ystäviäni. Hänen on täytynyt yhä uudestaan 35-vuotisen ammattikalastajan uransa aikana Washingtonissa ja Alaskassa tehdä jotain jatkuvasti heikkeneville lohen kutupaikoille. “Siinä olisi kovat paikat, jos puskutraktori olisi makuuhuoneessasi, kun olet siellä kutemassa,” hän sanoo selittäessään lohien kerran niin rikkaan olinpaikan tuhoutumista liike-yritysten laajenemisen ja metsäteollisuuden avohakkuiden tieltä.
          Pete olisi voinut vain hyväksyä tuon huonontumisen väistämättömänä ja yrittää saada niin suuren osuuden vähenevästä kalakannasta kuin suinkin. Sen sijaan hän on vähä vähältä rakentanut liiton Washingtonin osavaltion kalastajien, ympäristöaktivistien ja intiaaniheimojen välille taivuttaen niitä toimimaan yhdessä lohien olinpaikan säilyttämiseksi ja entistämiseksi ja käyttämään lohien kudulle nousua esimerkkinä laajempien kysymysten kuten ilmastonmuutoksen käsittelemisessä. 
          Yhteistyö, jonka Pete sai aikaan ei syntynyt helpolla: Washingtonin kalamiehet olivat vanhastaan individualisteja ja poliittisesti epäileväisiä, Peten mukaan taipuvaisempia “purnaamaan ja syyttämään intiaaneja kuin toimimaan”. Nyt uusien liittolaistensa kanssa he alkoivat vaatia puhtaampia kutu-uomia, lakien tiukempaa soveltamista uhanalaisten eläinlajien suojelemiseksi ja virtauksen lisäämistä seutukunnan suurimpien patojen ohi niin, että lohien nousu kutupaikkoihin helpottuisi. Mutta isot teolliset vaikuttajat kuten alumiiniyhtiöt pelkäsivät, että nämä toimet nostaisivat sähkökustannuksia ja rajoittaisivat yhtiöiden kehitystä. Tästä syystä ne rahoittivat koko osavaltiota koskevan aloitteen kalaverkkojen määrittelemiseksi niin, että pienten perheiden harjoittama kalastus kävisi mahdottomaksi. 
          “Luulenpa että olemme pulassa,” Pete sanoi, kun aloite 640 ensi kertaa tuli esille. Orwellilaisella sanojen kääntelyllä sen kannattajat esittelivät aloitteen ympäristöystävällisenä toimena harhauttaakseen äänestäjiä. Aluksi sen vastustajat ajattelivat, että heillä ei ole menestymisen mahdollisuuksia: he olivat uupuneita, uloslyötyjä, nujerrettuja. Floridassa, Louisianassa ja Texasissa samanlaiset aloitteet oli jo hyväksytty samanlaisten teollisten intressien tuella. Muistan Peten istumassa Seattlen yhdessä pikkuravintolassa kahden kalakaverinsa kanssa katkerasti nauraen sanomassa:”Me kolmeko muka kävisimme aluminiyhtiöiden kimppuun? Antaisimme köniin Reynoldsille ja Kaiserille?” 
          Mutta sen sijaan että olisivat antaneet periksi, Pete ja hänen työkaverinsa laativat äänestyslistan seudun isoimmista ympäristöryhmistä kootakseen voimia aloitetta vastaan. He ottivat mukaan seudun intiaaniheimot. Yksi kalastajista, joka kuului äärivanhoilliseen Herran kirkon yhteisöön, suostutteli pappinsa lähettämään kirjeen kirkon jokaiselle osavaltiossa toimivalle seurakunnalle. He ottivat yhteyttä joukkoviestimiin selvittäen näille, mistä oikeastaan oli kyse, ja suuntasivat julkisen huomion toimenpiteen vahvoihin rahallisiin tukijoihin. Vaalipäivänä vuoden 1995 marraskuussa aloite 640 hylättiin. Voittoisat valkoihoiset kalastajat, helluntailaiset, alkuperäiskansojen aktivistit ja Maan Ystävien toimijat halailivat toisiaan. ”Olen todella ylpeä sinusta, isä,” Peten 12-vuotias poika toisti toistamasta päästyään. Pete oli pökerryksissä.
          Pidämme sosiaalista sitoutumista usein jalona mutta epäkäytännöllisenä. Se voi kuitenkin palvella sekä valistunutta omaa etua että muiden etuja samaan aikaan antaen meille johonkin liittymisen ja tarkoituksen tunteen, jota on lähes mahdoton löytää yksityiselämässä. ”Toimiminen vie energiaa,” Pete sanoo. ”Mutta voimia kuluttaa paljon enemmän vihan tukahduttaminen, vakuuttuminen omasta voimattomuudesta ja sen nieleminen, mitä sinulle sitten annetaankin.” 
          Useinkaan emme tiedä, mistä aloittaisimme. Useimmat meistä haluaisivat, että ihmisiä kohdeltaisiin oikeudenmukaisemmin ja että Maalle osoitettaisiin kunniaa, jonka se ansaitsee. Mutta emme luota omaan kykyymme muuttaa asioita. Käsillä olevien asioiden suuruus on johtanut liian monet meistä päättelemään, että sosiaalinen sitoutuminen ei ole vaivan arvoista 
         Sellainen periksiantaminen ei ole synnynnäistä eikä väistämätöntä. Psykologit kutsuvat sitä opituksi avuttomuudeksi, järjestelmälliseksi tavaksi olla piittamatta näkemistämme vääryyksistä ja jättää ne toisten tehtäväksi. Toki meistä on huolestuttavaa pelkkä sellaisten kriisien ajatteleminen kuin maailmanlaajuinen ilmastonmuutos, eläin- ja kasvilajien häviäminen tai sademetsien tuhoaminen syvine seuraamuksineen. Tai kerran niin mukavasti toimeentulleiden yksilöiden ja yhteisöjen joutuminen taloudelliseen umpikujaan. Meidät saadaan uskomaan, että jos emme heti pysty ratkaisemaan jokaista näistä ongelmista, meidän ei pitäisi vaivautua olemaan sosiaalisesti aktiivisia lainkaan – näkemys joka on edistänyt sen vaikean tilanteen syntymistä, jonka nyt kohtaamme. Meitä opetetaan myös epäilemään omaa ääntämme. Tunnemme, että meillä ei ole aikaa todella ymmärtää niitä asioita, joista välitämme, ja me pelkäämme, että kukaan ei kuuntele, mitä me sanomme. Uskomme, että sosiaalinen osallistuminen edellyttää lähes pyhimyksen kaltaista arviointikykyä, luottamusta ja luonnetta – vaatimus josta emme koskaan selviä. Mitä osallistumiseen liittyviä herätteitä sitten luonnostaan tuntisimmekin, niihin vastaamisen ehkäisee kulttuuri, joka väheksyy idealismia, suojelee kyynisyyttä ja saa meidät tuntemaan itsemme naiiveiksi, kun välitämme muista ihmisistä ja planeetasta, jolla asumme. 

MUUTOS tapahtuu... hitaasti 
Minua haastateltiin kerran CNN-kanavalla yhdessä Rosa Parksin kanssa. ”Rosa Parks oli nainen, joka ei halunnut mennä bussin takaosaan,” ohjelmanvetäjä sanoi. ”Se käynnisti vuoden mittaisen bussiboikotin Montgomeryssa. Siitä Rosa Parks sai maineen ”kansalaisoikeusliikkeen äiti”.” 
          Ohjelmanvetäjän kuvaus – tarinan yleisen tulkinnan mukainen – irroitti boikotin yhteydestään. Ennen sitä päivää, jona Parks kieltäytyi luovuttamasta istumapaikkaansa, hän oli
ollut kaksitoista vuotta paikallisen NAACP:n osasto jäsen. Siinä oli mukana E.D. Nixon,
Makuuvaunutyöntekijöiden veljesliiton aktivisti ja sen paikallisosaston johtaja, sekä paikallisia opettajia ja muita Montgomeryn afro-amerikkalaisen yhdyskunnan jäseniä. 
https://www.whut.org/whut/wp-content/uploads/2013/02/Vibe-Vixen-Rosa-Parks.jpeg           Edellisenä kesänä Parks oli osallistunut kymmenen päivää kestäneeseen tapaamiseen Tennesseen Highlander Center-keskuksessa, joka on työ- ja kansalaisoikeuksiin keskittynyt koulu. Siellä hän oli tavannut kansalaisoikeusaktivistien vanhempaa polvea ja keskustellut korkeimman oikeuden äskettäisestä päätöksestä, joka kielsi “erilliset mutta tasa-arvoiset” koulu.
      Osallistuessaan tapaamiseen Parks perehtyi myös segregaatiota koskeneisiin aiempiin protesteihin: yksi Montgomeryssa järjestetty bussiboikotti 50 vuotta aikaisemmin oli onnistunut lieventämään joitakin rajoituksia ja Baton Rougen bussiboikotissa kaksi vuotta aikaisemmin oli saavutettu rajallinen määrä etuja. Edellisenä keväänä nuori montgomerilaisnainen oli kieltäytynyt siirtymästä bussin takaosaan, mikä sai NAACP:n harkitsemaan hänen valitsemistaan laillisen protestin keskushahmoksi, kunnes ilmeni, että hän oli raskaana ja naimaton, ja tästä syystä ongelmallinen symboli kampanjan kannalta. 
      Lyhyesti sanottuna Parkin päätös ei ilmestynyt tyhjästä. Eikä hän ollut omin käsin synnyttämässä kansalaisoikeusliikettä. Ennemminkin hän oli osa pitkällistä pyrkimystä saada aikaan muutos, kun onnistuminen oli kaikkea muuta kuin varmaa ja takaiskut toistuvia. Tämä ei mitenkään vähennä sitä henkilökohtaista rohkeutta ja moraalista voimaa, jota hän osoitti kieltäytyessään antamasta paikkaansa, ja teon historiallista merkitystä. Mutta Rosa Parkin koko tarina muistuttaa meitä siitä, että hänen äärimmäisen johdonmukainen tekonsa, mukaan luettuna kaikki se, mikä siitä seurasi, riippui koko siitä vaatimattomasta, turhauttavasta työstä, johon hän ja muut olivat ryhtyneet aikaisemmin, ja siitä energisestä ja sitoutuneesta yhteisöstä, jonka he olivat luoneet huolimatta jatkuvista vastoinkäymisistä ja vastustuksesta. Parksin toiminta tuona päivänä ei ollut myöskään satunnaista, seurausta hänen jalkojensa väsymisestä, kuten olemme usein kuulleet, vaan pikemminkin kyse oli harkitusta yrityksestä haastaa epäoikeudenmukainen asiaintila. Tämän lisäksi koko tarina korostaa sitkeyden merkitystä; jos hän olisi antanut periksi oltuaan mukana vain kolme tai seitsemän tai kymmenen vuotta, emme olisi koskaan kuulleet hänestä. Lopuksi tarina muistuttaa meitä siitä, että Parksin ensi askel kohti sitoutumista – osallistuminen paikallisen NAACP:n kokoukseen – oli yhtä ratkaiseva historiaa muuttanut teko kuin hänen kuuluisa kannanottonsa bussissa istumiseen. 
      Parksin kaltaiset sankarit muokkaavat näkemyksiämme sosiaalisesta sitoutumisesta, siitä miten muutos itse asiassa tapahtuu. Tosin kun puhun eri tahoilla USA:ta, useimmat kuulijani eivät tunne koko tarinaa hänen osallisuudestaan. Tässä kohdin sovinnainen kuva saattaa itse asiassa vaikeuttaa sitoutumistamme. Se viittaa siihen, että sitoutuneet kansalaiset ilmaantuvat täysin kehittyneinä ja sosiaalisesti kokeneina ottaakseen kantaa rohkeasti ja kaukonäköisesti. Se vihjaa, että me toimimme tehokkaimmin yksin, ainakin aluksi. Se antaa ymmärtää, että muutos on välitön eikä vähitellen kasvava, sarja usein näkymättömiä tekoja, jotka asteittain – ja yhteen liitettyinä – keräävät voiman ja vaikuttavat tapahtumiin. Parksin kuvaaminen yksinäiseksi pioneeriksi vahvistaa romanttista mutta lopulta valheellista myyttiä siitä, että kuka tahansa, joka ottaa sitoutumalla julkisesti kantaa tai tekee niin tuloksellisesti, on välttämättä elävää hahmoaan suurempi – joku jolla on enemmän aikaa, energiaa, rohkeutta, visioita ja tietoa kuin kenelläkään normaalilla henkilöllä koskaan voisi olla. 
      Nostaessaan Parksin supersankarin asemaan myytti hämärtää tarinan mahtavimmat, toivoa koskevat opetukset, nimittäin sen että kun me alamme toimia uskomme mukaan, lähdemme matkalle, jonka palkintoja emme pysty ennakoimaan, sen että vaatimattomilta näyttävät ensiaskeleet voivat johtaa mahtaviin tuloksiin ja sen että kuka tahansa meistä voi vaikuttaa muutoksen aikaansaamiseen, vähäisessä tai suuremmassa määrin. Parksin tarina muistuttaa meitä myös siitä, että kun tartumme yhteisiin ongelmiin, voimme löytää itsestämme määrätietoisuutta ja voimia, joita emme tienneet itsellämme olevankaan, ja kehittää niitä. Voimme alkaa luoda uudelleen yhteyksiä muihin ihmisiin tukeutuen viisaimpiin ja inhimillisimpiin vaistoihimme ja henkiseen ytimeemme, jota kutsumme sieluksi. 
      Useimmat meistä tietävät tuskin mitään niistä taisteluista, joita tavalliset miehet ja naiset kävivät säilyttääkseen vapauden, laajentaakseen demokratiaa ja luodakseen oikeudenmukaisemman yhteiskunnan. Monet ovat huomauttaneet Amerikan historiallisesta muistinmenetyksestä, mutta sen seurauksia on vaikea arvioida, ellei näe, miten identiteetti hajoaa muistin heiketessä. Menetämme ne mekanismit, joita ruohonjuuritason yhteiskunnalliset liikkeet ovat käyttäneet menestyksellisesti muuttaakseen yleisiä asenteita ja haastaakseen asemiinsa kaivautuneen institutionaalisen vallan.
      Ajatelkaa kuinka eri tavoin Rosa Parksin historiallisen teon voi kuvata. Vallitsevassa myytissä Parks – pyhimyksen kaltainen viaton ihminen – toimii lähes mielijohteesta, muista erillään. Opetus näyttää olevan se, että jos kuka tahansa meistä tuntee tarvetta tehdä jotain sankarillista, se on suurenmoista. Tietenkin useimmat meistä odottavat koko elämänsä tuota ihanteellista hetkeä. 
      Tarinan todellinen versio antaa enemmän voimaa: Sen mukaan muutos on harkitun ja vähin erin kasvavan toiminnan tulos. Kun liitymme yhteen luodaksemme paremman maailman, kamppailumme epäonnistuu toisinaan tai se tuottaa vain vaatimattomia hedelmiä. Toisina kertoina se laukaisee ihmeellisiä rohkeuden ja sydämellisyyden ryöppyjä. Me emme koskaan etukäteen voi tietää, mitä seurauksia toimillamme on. 
 EI PYHIMYKSIÄ VARTEN – pelkästään 
Meille kaikille tekee karhunpalveluksen se, kun yhteiskunnallisen muutoksen puolesta toimivat ihmiset esitellään pyhimyksinä,” atlantalainen aktivisti Sonya Tinsley sanoo. ”Saamme valheellisen käsityksen siitä, että syntymähetkestä lähtien heidät oli kutsuttu toimimaan tuntematta koskaan epäilystä, kylpien valon kehässä. Mutta minä haluan paljon mieluummin oppia, miten ihmiset onnistuivat huolimatta epäonnistumisistaan ja epävarmuudestaan.” 
          Sankareita suojellessamme meidän pelkkien kuolevaisten on vaikea yltää samaan kuin he. Koska emme voi kuvitella, että tavallinen ihminen voisi saada aikaan merkittävän muutoksen tärkeässä yhteiskunnallisessa asiassa, monet meistä ovat kehittäneet sen, mitä kutsun ”täydellisyysnormiksi”. Ennen kuin käymme toimeen jossakin asiassa, meidän täytyy olla vakuuttuneita ei vain siitä, että asia on maailman tärkein, vaan myös siitä, että me tiedämme siitä kaiken, että olemme moraalisesti täysin johdonmukaisia ja että pystymme ilmaisemaan näkemyksemme todella taidokkaasti.
          Se että muut vetoavat täydellisyysnormiin asettuessaan meitä vastaan, on jo sinänsä riittävän tuhoisaa. Vielä pahempaa on, jos kohdistamme normivaatimuksen itseemme. Tuloksena tästä on se, että me useinkaan emme puutu ympäristöasioihin, koska ne ovat teknisesti niin monimutkaisia, että vain luotettavien tiedemiesten tulisi mielestämme käsitellä niitä. Emme puhu julkisesti kodittomuudesta, koska emme itse ole kodittomia. Vaikka olemme raivoissamme, kun rahakkaiden edut turmelevat poliittisen järjestelmämme, uskomme että meiltä puuttuu perusteita vaatia toiminnan rahoituksen uudistamista. 
          Informaation lisääntyminen lisää entisestään sen todennäköisyyttä, että nojaudumme täydellisyysnormiin, jolla oikeutamme välinpitämättömyytemme, sen sijaan että etsisimme tietoa, jota tarvitsemme osallistuaksemme. Voimme viettää elämämme yrittämällä kerätä yhä enemmän faktoja ja argumentteja kaiken maailman sivustoista, blogeista, facebookista tai 24 tunnin kaapeliuutisten lähteistä. Aivan kuten meidän kulttuurillamme ei ole mitään taloudellisen riittävyyden käsitettä, täydellisyysnormikin jättää meidät tiedon suhteen pysyvän riittämättömyyden tilaan – ja antaa sopivan keinon hylätä kaikki ne, jotka uskaltavat ottaa kantaa julkisesti. Kun tiedon määrä kasvaa jatkuvasti, on yhä mahdottomampaa yrittää tietää kaikki. Tästä huolimatta emme rohkene puhua julkisesti, ennen kuin tunnemme, että olemme valmiita väittelemään Bill O'Reillyn kanssa kansallisissa verkkouutisissa.
          Puhetaito ei ole kuitenkaan yhtä tärkeätä kuin ystävällisyys, huolehtivaisuus ja suora puhe siitä, mihin uskoo. Will Campbell on ollut baptistisaarnaaja, kansalaisoikeusaktivisti, maanviljelijä, kirjailija ja vapaaehtoinen kokki ystävälleen muusikko Waylon Jenningsille. Vuosia sitten hänet kutsuttiin osallistumaan kuolemantuomiota käsitelleeseen, Floridan valtion yliopistossa järjestettyyn ylioppilaiden konferenssiin. Viime minuutilla hän huomasi, että hänen odotettiin virallisesti väittelevän asiaan perehtyneen tutkijan kanssa, joka esitti pitkän filosofisen perustelun kuolemanrangaistuk­sen puolesta keinona tukea valtion legitimiteettiä. Kun Campbell nousi esittääkseen vastakkaisen näkemyksen, mitään yhtä painavaa ei juolahtanut hänen mieleensä. Niinpä hän sanoi hitaasti ja harkitusti:”Minä katson vain, että kuolemantuomio on ruma rangaistus” ja istuutui. 
Yleisö remahti nauruun. 
Ruma?” juontaja kysyi. 
Älä nyt viitsi,” juontaja sanoi.
”Ruma (tacky) on vanha etelävaltiolainen sana, ja se tarkoittaa barbaarista, mautonta, tyylitöntä.” 
Aivan oikein, herra, tiedän mitä se tarkoittaa,”Campbell sanoi. ”Ja jos asia on ruma, niin se tarkoittaa, ettei siinä ole mitään kauneutta. Ja jos siinä ei ole mitään kauneutta, siinä ei ole mitään totuutta. Ja jos siinä ei ole mitään totuutta, siinä ei ole mitään hyvää. Ei rikoksen uhrille. Taatusti ei sille, jota ollaan teloittamassa. Ei teloittajalle, ei valamiehistölle, ei valtiolle. Ei kenellekään. Ja meidät liitti yhteen tunnettu juutalainen profeetta, jotta rakastaisimme niitä kaikkia.” 
          En kehota halveksimaan järkeviä perusteluja tai kannattamaan Campbellin näkemystä kaikilta osin. Mutta koska nykyinen yhteiskunta on niin monimutkainen ja kehittynyt kuin se on, moraalinen sitoutuminen on vaikeaa; meidän ei tarvitse liittää ongelmaa ja täydellisyyden vaatimista toisiinsa. Yksinkertaisuudessa voi siitä huolimatta olla voimaa ja taidokkuutta. Yhteiskunnallinen muutos etenee väistämättä, vaikka oikea tieto puuttuisikin, niin pitkälle kuin ihmiset ovat valmiita seuraamaan vakaumustaan, toimimaan epäilyksistään huolimatta ja puhumaan jopa silläkin uhalla, että tekevät virheitä. Kuten filosofi ja runoilija Rabindranath Tagore kerran kirjoitti:”Jos suljet ovesi kaikilta virheiltä, totuus jää oven ulkopuolelle.” 
          Täydellisyysnormin toisen version mukaan meidän tulisi ruveta toimimaan yhteiskunnallisen muutoksen puolesta vasta, kun hetki on otollinen – esimerkiksi kun ammattiuramme on vakiintuneempi. Odotamme siksi, kunnes rohkeutemme ja viisautemme ovat suurimmillaan, asiat selkeimmillään ja tukijamme ja liittolaisemme vakaimmillaan. Epäröinti on ymmärrettävää, meihin kohdistuu todellisia paineita ja rajoituksia. Toisaalta, milloin meihin ei kohdistu paineita?
          Ei ole mitään täydellistä hetkeä yhteiskunnallisiin asioihin sitoutumiseksi, ei ihanteellisia oloja vakaumustemme julistamiseksi. Sen sijaan jokainen meistä kohtaa elämänpituisen sarjan epätäydellisiä hetkiä, joina meidän on päätettävä, minkä puolesta seisomme. Ehkä haemme niitä asioita tietoisesti, toisinaan lannistavissa yhteyksissä tai kun tunnemme, että emme ole valmiita. Ihmeellistä on, että kun sitten alamme toimia, me usein saamme tietoa, luottamusta ja voimaa, jota tarvitsemme voidaksemme jatkaa. 
JOHTAJIKSI SYNNYTÄÄN – ja johtajia myös tehdään 
Olen kuullut lukemattomien ihmisten sanovan, että he mielellään tekisivät enemmän, mutta he eivät ole ”sellaisia henkilöitä, jotka osallistuvat”. Tämä vihjaa siitä, että kyky tehdä vaikutus on synnynnäinen ja muuttumaton, joko osa luonnettamme tai sitten ei. Mutta jos kehityspsykologian teorioihin on uskominen, ei ole sellaisia, jotka luontojaan olisivat johtajia tai seuraajia, ei ole ihmisiä, joista pelkkien ylivoimaisten geneettisten piirteittensä vuoksi tulee aktivisteja. On olemassa vain yksilöitä, joiden ääniä ja visioita on sattuman tai tavan ansiosta riittävästi rohkaistu.
          Itse asiassa voimattomilta näyttävät ihmiset voivat olla paremmassa asemassa historian muuttamiseksi kuin heidän onnekkaammat vastapuolensa. Katso Martin Luther King nuorempaa uransa alussa, 26-vuotiasta saarnaajaa suuntaamassa kohti Alabaman Montgomerya, epätietoisena siitä, mitä, jos mitään, hän saisi aikaan. Todellakin, Kingin kampanjat epäonnistuivat yhtä usein kuin ne onnistuivat. Lech Walesa oli telakan sähkömiehiä, ennen kuin tapahtumat työnsivät hänet Puolan Solidaarisuus-liikkeen eturintamaan. Luiz Inácio Lula da Silva jätti koulun kesken neljänneltä luokalta, kiillotti kenkiä ja teki työtä katukaupustelijana, ennen kuin hänestä tuli sorvaaja, liittyi terästyöläisten liittoon ja myöhemmin johti sitä, auttoi perustamaan Brasilian työväen puolueen ja lopulta valittiin maansa presidentiksi. Jody Williams opetti englantia toisena kielenä ja työskenteli erilaisissa kansalaisryhmissä, ennen kuin liittyi kansainväliseen kampanjaan maamiinojen kieltämiseksi ja sai Nobelin rauhanpalkinnon viisi vuotta myöhemmin vuonna 1997. Nämä ihmiset eivät ole täyttämässä mitään ennalta määrättyä kohtaloa. He kehittivät omaa luonnettaan – omaa ainutlaatuista luonnettaan – ottamalla riskin, puhumalla julkisesti sen puolesta, mihin uskoivat. Kuten 1700-luvulla elänyt hasidistinen rabbi Susja kerran ilmaisi asian:”Jumala ei tule kysymään minulta, miksi en ollut kuin Mooses, vaan hän tulee kysymään, miksi en ollut Susja.” 
 
TOTUUSKOKEITA – Jätä tilaa erehtymiselle 
Jos julkisuuteen osallistuminen on kehitysprosessi, niin toimintaan ryhtyminen on itsekasvatukseen liittyvä koe. Sosiologi Todd Gitlin väittää, että oppiminen tapahtuu usein juuri silloin, kun menemme sisälle ”sille vaikealle, rosoiselle, toisinaan kulkukelvottomalle alueelle, jossa argumentit taotaan, näkökulmat punnitaan, vastaväitteet tarkastetaan, ristiriitaisuudet kohdataan ja jossa rehellisten väittelijöiden on varauduttava siihen, että he oppivat jotain, mikä saattaa muuttaa heidän ajatuksensa täysin.” Yhteiskunnallisessa aktivismissa on toisin sanoen yhtä paljon kyse kuuntelemaan oppimisesta, eritoten niiden kuuntelemisesta jotka ovat eri mieltä kanssamme, kuin sen oppimisesta, miten ilmaisemme omat käsityksemme.
          Mistä tiedämme, että ajamamme muutokset tekevät enemmän hyvää kuin vahinkoa? Täydellisyysnormin puolestapuhujat haluaisivat meidän uskovan, että epävarmuus on ylittämätön este, mutta se voi olla myös siunaus. ”Tosiasia että emme saavuta täydellisyyttä, saattaa olla paras kaikista uutisista,” kirjoittaa Portlandin fransiskaanisen uudistumiskeskuksen sisar Mary Smith, ”koska kun emme saavuta sitä, avaudumme uudelle tavalle katsoa, uudelle tavalle kuulla ja kenties uudelle tavalle elää.” 
          Niillä meistä, jotka toimivat yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta, ei useinkaan ole muuta vaihtoehtoa kuin pyrkiä keskeisiin päämääriin keinoin, jotka ovat epäselviä, tilapäisiä, puolinaisia, ristiriitaisia ja toisinaan kerrassaan epätodellisia. Muistan menneeni yhteen Vietnam-mielenosoitukseen, joka keskittyi suurten öljy-yhtiöiden rooliin sodan tukemisessa; ystäväni ja minä ajoimme tuohon mielenosoitukseen autolla, koska ei ollut mitään yhtä halpaa ja tehokasta tapaa päästä sinne. Kun pysähdyimme tankkaamaan huoltamossa matkan varrella, meille selkeni, että tuimme rahallisesti yhtä niistä yhtiöistä, joita vastaan olisimme kohta pian äänekkäästi protestoimassa. Meistä tuntui enemmän kuin hiukan absurdilta, mutta muuta kunnon vaihtoehtoa ei ollut tarjolla.
          Opimme elämään ristiriitaisuuksien kanssa omassa elämässämme. Harvat yksinäiset odottavat loputtomiin kumppania, joka vastaisi heidän romanttisia ihanteitaan, mutta useimmat meistä rakastuvat ihmisiin, jotka kuten me itse eivät ole virheettömiä. Lapset ovat ennakoimattomuuden henkilöitymiä; voimme vaikuttaa heihin mutta emme kontrolloida heitä. Vastaamme kalleimmillemme hetkestä hetkeen niin rakastettavasti ja huomaavaisesti kuin suinkin improvisoimalla saman tien. Tartumme epävarmoihin ihmissuhteisiin, koska vaihtoehto on eristyneisyys. 
          Julkinen osallistuminen edellyttää samanlaista suvaitsevaista suhtautumista sekaviin tunteisiin, epäilyihin ja ristiriitaisiin motiiveihin. Kun toimimme, jotkut saattavat pitää meitä sankarillisina ritareina, jotka ratsastavat paikalle pelastaakseen päivän, mutta oikeastaan me olemme kuin ritarit rikkinäisellä kolmipyörällä, jotka kulkiessaan kytkevät päälle pelkojaan ja empimisiään. Gandhi kutsui omia pyrkimyksiään ”totuuskokeiksi”, koska ne toivat tuloksia vain yrityksen ja erehdyksen kautta. 
          Kuinka me siis luonnehtisimme niitä, jotka osallistuvat yhteiskuntaamme aktiivisina kansalaisina? He ovat henkilöitä, joilla on epätäydellinen luonne, jotka toimivat epätäydellisen tiedon varassa asioiden puolesta, jotka saattavat olla niin ikään epätäydellisiä. Tuo henkilökuva voisi sopia käytännössä jokaiseen meistä lisättynä halukkuudella elää monitulkintaisuuden, ajoittaisen epäonnistumisen ja turhautumisen kanssa. Epätäydellisyys ei ehkä ole luontaista pyhimykselle, mutta on hyve toimia epätäydellisenä oikeudenmukaisuuden asialla. Keitä me sitten olemmekin, voimme nauttia sitoutumisen tiestä epätäydellisenäkin. Oppimalla samalla kun kuljemme eteenpäin, saamme selville, miten paljon toimintamme todella merkitsee. 

Blogin lähde: Artikkeli on ote Paul Rogat Loebin (s. 1952) teoksesta Soul of a Citizen: Living with Conviction in Challenging Times (Kansalaisen sielu: vakaumukseen perustuva elämä haasteellisina aikoina, St. Martin's Press, 2010). Kirjan painos on yli 165 000 kpl; siitä on tullut klassinen opas siihen, miten osallistua yhteiskunnalli­seen muutokseen. Howard Zinn sanoo, että se on ”ihana... rikas ja erikoislaatuinen kokemus.” Alice Walkerin mukaan ”Ääneen lausutut ajatukset, jotka Loeb löytää, osoittavat että rohkeus on rakkauden toinen nimi.” Bill McKibben kutsuu kirjaa ”voimakkaaksi herätteeksi kansalaisille, jotka haluavat toimia ympäristöasian järkevyyden puolesta.” Loebin kirjallinen tuotanto on verraten laaja, ja hän on pitänyt lukuisia esitelmiä ja kursseja tässä kirjoituksessa esitetyistä aiheista eri tahoilla Yhdysvaltoja. Yksi hänen suosituista kirjoistaan on The Impossible Will Take a Little While: Perseverance and Hope in Troubled Times (Mahdoton vie hiukan pitemmän ajan: sitkeys ja toivo vaikeina aikoina). Copyright © 2010 tekijältä. Kirjan kääntäminen on tapahtunut tekijän luvalla.

NAACP (National Association for the Advancement of Colored People) on Yhdysvalloissa toimiva järjestö, joka ajaa afroamerikkalaisten kansalaisoikeuksien asiaa.

3/23/17

Pysäytä Aurora 17


Ruotsissa järjestetään Aurora 17–sotaharjoitus ensi syksynä viikoilla 37 – 39. Vaikka harjoitus kattaa koko maan, sen ensisijaisia alueita ovat Mälarinlaakso ja Tukholma, Gotlanti ja sitä ympäröivä alue sekä Göteborg. Harjoitukseen osallistuu noin 20 000 henkeä Ruotsin armeijasta, Ruotsin kodin­turvajoukoista, 40:stä Ruotsin virastosta sekä joukko-osastoja Norjasta, Ranskasta, Suomesta, Tanskasta, Virosta ja Yhdysvalloista. Harjoitus on siis erittäin suuri. Mitään takeita siitä, että ydinaseita ei tuoda Ruotsin alueelle sen yhteydessä, ei ole annettu.
          Ruotsin armeijan sivustossa http://www.forsvarsmakten.se/sv/ kerrotaan, että harjoituksen tarkoituksena on vahvistaa kansallista puolustusta ja harjoitella Ruotsiin suuntautuvan hyökkäyksen torjumista. Tästä syystä harjoitukseen osallistuvat yksiköt tulevat toimimaan niiden alueiden ulkopuolellakin, jotka ovat Ruotsin armeijan varsinaisia harjoitus- ja ampumakenttiä. 
          Pysäytä Aurora 17-liike vastustaa sotaharjoitusta, ja sen protestin kolme pääkohtaa ovat nämä: (1) Aurora 17 on omiaan huonontamaan turvallisuustilannetta Itämeren piirissä, (2) se merkitsee Ruotsin jatkuvaa lähentymistä ydinaseliitto NATO:on ja (3) rauha on turvattavissa diplomatian, yhteistyön ja keskustelun keinoin. http://stoppaaurora.se/upprop 
          Pysäytä Aurora 17–liikkeen manifestissa sanotaan mm. näin: Yhteinen turvallisuus tarkoittaa – samaa otsikkoa käyttävän Olof Palmen raportin mukaan – luottamuksen rakentamista ja asevarustelun kiihdyttämisen välttämistä. Venäjään kohdistetut sanktiot ja päivittäiset väitteet siitä, että Venäjä on aggressiivinen osapuoli ja että sen johtajilla on kaikenlaisia pahoja piirteitä ja aikeita, toimivat rauhaa vastaan. Me – ja maailma – emme voita mitään sillä, että katsomme Venäjän tai minkä tahansa muun maan olevan vihollisemme. Avointa, myötämielista dialogia on pidettävä yllä, jopa diktaattorien/autoritaaristen johtajien kanssa, silloinkin kun he toimivat meitä kuohuttavalla tavalla.
          Ruotsissa on meneillään varustelukierre. Se ei voi olla vaikuttamatta pohjoismaiden ja Venäjän välisiin suhteisiin, vastakohtaisuuksien ja jännityksen kasvamiseen Itämeren piirissä. Tämän vuoksi Aurora 17-sotaharjoituksesta tulee puhua julkisesti ei vain Ruotsissa vaan kaikissa niissä maissa, joiden armeijayksiköitä on siinä mukana. Näihin maihin kuuluu mm. Suomi. 

"Si vis pacem, move animos", "Jos haluat rauhaa, vaikuta mieliin!"
 Kuvahaun tulos haulle hiroshima jpg

3/22/17

Kuulumisia Chilestä

Tässä kaksi Chilen kuvausta. Ensin Pinochetin aikana tehtyjen edistysaskelien suitsutusta Kauppalehden Olli Herralalta 7.8.2008 ja sitten minun juttuni niistä vaikutelmista, jotka sain, kun kävin Santiagossa 22.2. - 8.3.2017. Olen sivuuttanut perhekohtaiset asiat kuten Chilessä asuvan siskoni syntymäpäivän vieton. Oheistan myös mielenkiintoisen ruotsinkielisen artikkelin, joka käsittelee kysymystä, onko nyky-yhteiskunnilla todella varaa rikkaisiinsa. Tekstin voi lukea osoitteesta http://www.sydsvenskan.se/2014-12-11/maria-kuchen-vem-betalar-priset-for-de-rika Minusta on tärkeätä puhua näistä asioista, jotta mahdollinen, varallisuuseroihin liittyvä väkivaltainen liikehdintä ns. vakaissa demokratioissa ei tulisi yllätyksenä. Aihe, kapitalismin tulevaisuus, koskee meitä kaikkia, se on maailmanlaajuinen.
Ensiksi Olli Herrala:
"Vietin kesälomani Chilessä, joka on eteläamerikkalainen versio toimivasta kapitalismista. Niin sanottu taloudellisen vapauden indeksi antaa Chilelle korkeat pisteet, ja se on helppo huomata. Vapaa markkinatalous jyrää, mikäs sen parempaa!
           Tällainen on maa, jonka nykyisyys on rakennettu ekonomisti Milton Friedmanin opeille. Mielenkiintoista on sekin, että vihattu diktaattori Augusto Pinochet avasi ovat Friedmanille. Chilen kansa nauttii nyt eduista, joiden perusta todellakin valettiin Pinochetin diktatuurin vuosina. Chileläisille tarjottiin sosialismia ja kurjuutta 1970-luvun alussa, mutta neuvostomalli kaadettiin kovaotteisesti.
           Tätä poliittista linjaa on tietenkin hyvin, hyvin vaikea hyväksyä, koska Pinochetia pidetään ikävänä oikeistomurhaajana. Vasemmistomurhaajat kelpaavat julkisuudelle yleensä paremmin, heistähän rakennetaan suorastaan myyttejä.
           Pinochetin kehuminen on kuin kiellettyä, mutta sellaisenkin ihmeen koin Santiagossa. Palacio de los Tribunales de Justician edustalla oli mielenosoitus, jossa Salvador Allenden sosialistihallinnon kaatajaa kehuttiin sumeilematta. Tällaisia Pinochet-tarinoita ei muuten löydä Euroopan tai USA:n mediasta.
           Pääkaupunki Santiago de Chilessä on hyvinvointia, jota jopa Suomesta on vaikea löytää. Sijoittaminen on vapaata, omistusoikeudet ovat kunnossa ja lainsäädäntö toimii. Naapurimaista tuttu korruptio on Chilessä vähäistä.    
          Rakentamisessa on käynnissä buumi, joka voi kyllä päättyä itkuun. Mutta sehän on juuri sitä yrittämistä, jota sääntelykankeassa Suomessa ei aina tajuta. Suomessa jopa oikeistoministerit ovat neuvomassa ja kiusaamassa omalla riskillään toimivia yrittäjiä.
           Nobelisti (1976) Friedmanin oppeja toteutetaan Chilessä käytännössä. Maan menneisyys on toki brutaali, mutta kapitalismin ja valinnanvapauden hedelmät ovat jaossa Pinochetin kauden jäljiltä. Sosialisti Michele Bachelet istuu presidenttinä, mutta nainen ei viisaudessaan ole puuttunut vapaaseen markkinatalouteen.
Jopa sosiaaliturva on yksityistetty, ja suomalaisten viranomaisten voisi olla syytä Chilen järjestelmään.
           Chilen menestys perustuu kupariin, molybdeeniin, kalaan, paperiin, turismiin ja viiniin. Fridmanin ajatukset vapaan valinnan siunauksellisuudesta hyväksytään laajasti, koska elintaso on viime vuosina noussut. Älkää ymmärtäkö minua väärin, koska varsinkin Santiagon laitamilla köyhyys on edelleen silmiinpistävää. Ihmiset eivät kuulemani perusteella syytä kapitalismia tai kolonialismia, sillä nehän ovat vain halpoja tekosyitä.
           Presidentti Bachelet pitää toki juhlapuheita sosiaalisesta tasa-arvosta ja tuloerojen pienentämisestä, mutta käytännössä ihmisille annetaan vapaus yrittää ja vaurastua. Kun kysyin asiaa paikallisilta, vain harvoilla oli elämässään valittamista. Taloni ahkera ovimies sanoi, että rahaa riittää säästöönkin.
           Friedmanilainen matala verotus, vähäinen sääntely ja julkisen vallan minimointi ovat tuottaneet Chilessä hyviä tuloksia. Komentotaloudesta on enää vähän merkkejä, ja sen aistii yritteliäässä ilmapiirissä. Chile vetää jatkuvasti työväkeä Boliviasta, Perusta ja Paraguaysta. Turistitkin ovat löytäneet 18 miljoonan asukkaan maan; Chile houkuttelee tänä vuonna noin viisi miljoonaa turistia.
           Halvat hinnat ja kohtuullisen alhainen inflaatio ovat nekin Chilen hyviä puolia. Yritysvero on vain 17 prosenttia, ja julkinen kulutus on hallinnassa. Vaikuttaa siltä, että kansalaiset epäilevät julkisen vallan väliintuloa. Väki on siinä mielessä amerikkalaista, että viranomaisten epäileminen on kuin geneettinen ominaisuus.
           Minusta Chilen vapaan talouden menestys on hyvä muistaa näinä aikoina. USA:ssa julkisen vallan rooli on huomattavassa nousussa, eikä Barack Obaman linjasta voi seurata mitään hyvää. Milton Friedmania, Ronald Reagania ja ehkä Margaret Thatcheriakin tulee vielä ikävä."

Ja sitten minun lyhyehkö matkakuvaus.
Chilen-reissu on takana. Kävin siellä poikani Illimarin kanssa. Sisarusteni kanssa juhlimme siellä asuvaa siskoani, joka täytti 70 vuotta. Paljon tuli nähtyä ja koettua vaivaisten kahden viikon aikana. Tuli
-ihailtua sikäläisten ihmisten mahtavaa värien käyttöä sekä museoiden taiteessa että kadunvarsien graffiteissa, '
-kuunneltua Suurta Valtamerta ja sen hyökyjä Valparaisossa,
-tuskastuttua loputtoman ruuhkaisilla kaduilla, metrossa ja busseissa – en muista koskaan nähneeni yhtä paljon BMW- ja Mercedes Benz-autoja, SUV-jeeppejä ym. hienoja meniöitä kuin siellä. Päättelin tästä, että tuloerot ovat suuret Chilessä. Luin jostain, että siellä rikkain kymmenys omistaa n. 40% kaikesta varallisuudesta, mikä ei tietenkään ole maailmanennätys; -juteltua elämäniloisten ihmisten kanssa sekä enemmän tai vähemmän kurjilla kujilla ja niiden ravintolantapaisissa että siistemmissä paikoissa,
-kiivettyä kukkuloille ihailemaan savusumun eli smogin peittämää Santiagoa pyhimyspatsaiden vierestä,
-udeltua mitä mikin asia on mapudunguksi kotiapulaiselta joka taisi tuota Chilen alkuperäisväestön mapuchujen kieltä. Sain sen käsityksen, että mapuchet ovat vähän niin kuin Suomen mustalaiset entisaikaan ja osin nykyäänkin. Santiagon kaupungin pääkirjaston kilvet ja opasteet ovat kahdella kielellä, espanjaksi ja mapudunguksi ilman, että yksikään virkailija osaisi jälkimmäistä kieltä (tai edes englantia). Suomessa kirjastojen opasteita ei ole romaniksi eivätkä kirjastonhoitajat taida osata romanien kieltä (joka on jakaantunut murteisiin). Englantia Suomessa puhutaan. Jopa maan pääministerikin pärjää sillä.
-itkettyä Londres 38-museossa Santiagon keskustassa – museossa on monta huonetta, jotka ovat tyhjiä lukuun ottamatta yhtä huonekalua, metallista heteka-sänkyä ilman patjaa. Siihen johdettiin sähkö, kun ihmisiä Pinochetin valtakaudella kidutettiin. Huoneistossa kuulusteltiin, kidutettiin ja tapettiin kymmeniä, ehkä satoja ihmisiä... Eikä tämä ole ainoa muistutus siitä, minkä varassa Friedmanin ja Chicago-poikien kapitalismi elää meidän maailmassamme. Santiagossa on myös mm. Muistamisen ja ihmisoikeuksien museo, jossa em. Chilen verisen historian vaiheeseen on lisää dokumentteja. Miten se Herrala muotoilikaan:
"Milton Friedmania, Ronald Reagania ja ehkä Margaret Thatcheriakin tulee vielä ikävä."
           En unohda myöskään Pablo Nerudan lemmenpesää Valparaisossa, jossa hän rakasteli leveällä sängyllä suuren, Valtameren suuntaan avautuvan ikkunan äärellä kaiken keräämänsä pikkutavaran (krääsän) keskellä - varsinainen gubbe hänkin; runoili ihan kauniisti mm. rakkaudesta. Hän tunsi sen salat...
           Tuo oli lyhyt selostus, josta jäi pois se, että joka päivä oli hirveän kuuma, 30 - 35 astetta (lämmintä) varjossa. Oli vesipula, lukemani lehdet kertoivat siitä, Siitä kärsi 5 miljoonaa Santiagon asukasta. Meidän rikkaassa kaupunginosassamme Vitacurassa siitä ei nähnyt merkkiäkään: apulaiset ja muut työläiset ruiskuttivat surutta vettä paahteesta kärsiville nurmikoille ja pensaille. Jokin luokkaero pitää nyt sentään veden käytössäkin olla... Uh, si señor..   
Ja lopuksi kapitalistien tukistelua. USA:ssa, yhdessä maailman vaarallisimmista maista jos aseistusta pidetään mittapuuna, kirjoituksen lähdettä, Nick Hanaueria, pidetään pähkähulluna (ks. viimeinen lause):
Maria Kuchen "Vem betalar priset för de rika". Sydsvenskan 11.12.2014.
"Riskkapitalisten Nick Hanauer tillhör de 0,01 procent av USA:s invånare som idag äger elva procent av landets tillgångar. I ett öppet brev till sina ekonomiska likar skriver han: ”Visa mig ett extremt ojämlikt samhälle och jag ska visa dig en polisstat eller ett uppror. Det finns inga undantag.”
           Marknaden, hävdar Hanauer, måste regleras med stoppsignaler och hastighetsbegränsingar på samma sätt som vägnätet. Klyftan mellan underbetalda arbetare och överavlönade chefer kommer annars att spräcka både ekonomin och samhället. I dessa banor tänkte knappast SEB när de nyss dubblade vd:n Annika Falkegrens årsinkomst från 14 till 29 miljoner kronor, eller bonnierföretagen när de gav vd:n Gunilla Herlitz en månadslön på en och en halv miljon – i en krisdrabbad bransch, sägs det, men det är uppenbarligen inte kris för alla.
           Obegränsade tillgångar leder till dyra vanor. Cheferna för Svenska cellulosaaktiebloaget, SCA, far världen runt i företagets egna flygplan, både i tjänsten och när de vill ha lillsemester med hustrun eller jaga dovhjort. Beteendet handlar inte bara om att berika sig och njuta av livet. Det markerar vem som har makten. Varför gör de så där? För att de kan.
           I sin bok belyser Andrew Sayer sambandet mellan klimatkrisen och den extrema rikedomen. Vore det bara SCA-chefen som hade för vana att flyga omkring ensamma i jetplan för ett dussin personer, samtidigt som SCA vill profilera sig som ett miljömedvetet företag, då skulle miljöproblemet som de rika utgör kanske vara försumbart – men de lämnar ett större fotavtryck än så och ingen kan stoppa dem.
           Nyliberalismen innebar att de politiska makthavarna abdikerade, men de ekonomiska makthavarna idag är inte de samhällsbärande entreprenörer som nyliberalismen satte sådan lit till. ”Vi rika har felaktigt intalats, och vi har övertygat oss själva”, skriver Hanauer, ”att vi är de som huvudsakligen skapar jobb. Det är helt enkelt inte sant.”
           I det mänskliga samhällets äldsta konflikt, kampen om makt och medel, påpekar han, har de rika alltid lögnaktigt motiverat sin överordning med att det är för samhällets bästa. Förr ansågs överordningen gudagiven, idag talar man om trickle-down economics. ”Vad är detta för nonsens? Är jag verkligen en så överlägsen människa? Hör jag hemma i centrum av moralens och ekonomins universum? Gör du?”
           Svenska företagschefer skulle kunna fråga sig detsamma men det ser inte ut att hända, och i USA har Hanauer bokstavligen avfärdats som vansinnig."

Kuvahaun tulos haulle pablo neruda
Pablo Neruda (1904 - 1973)
Cuándo de Chile
OH Chile, largo pétalo
de mar y vino y nieve,
ay cuándo
ay cuándo y cuándo
ay cuándo
me encontraré contigo,
enrollarás tu cinta
de espuma blanca y negra en mi cintura,
desencadenaré mi poesía
sobre tu territorio.