8/9/16

Krimin tataarit eivät alistuneet

Kirjoittaja: Leonid Mlechin
Suomennos: Kaarlo Voionmaa.
Sulkeisiin laitetut numerot (1)...(4) vastaavat artikkelin lopussa olevia alaviitteitä.

Novaja Gazeta
(julkaisu n:ro 49, 11.5.2016) 

Älkää peitelkö, keitä te olette!

Krimin tataarit ovat kansa, jonka historia ja kohtalo ovat dramaattisia, jolla on päämäärä ja joka on osoittanut uskomatonta sitkeyttä ja peräänantamattomuutta saavuttaakseen päämääränsä.
Kolme vuotta sitten tavallisena toukokuun päivänä – Krimin tataarien karkotuksen vuosipäivänä – Simferolon kaupungin elokuvateatterissa oli Hajtarma-elokuvan ensiesitys. Sen aihe on yksinkertainen: kahdesti Neuvostoliiton Sankarin arvonimen saanut kaartin majuri Amethan Sultan saapuu vuoden 1944 toukokuussa lomalle kotikaupunkiinsa Alupkaan. Yöllä toukokuun 18:ntena hänen silmiensä edessä kaikki Krimin tataarit ajetaan kodeistaan, viedään saattueena juna-asemalle, tungetaan vaunuihin ja deportoidaan. Ja taistelukunniamerkin saanut upseeri, yksi parhaista Suuren Isänmaallisen sodan eliittilentäjistä, joka ei pelännyt lähteä taisteluun ja kuin ihmeen kaupalla selviytyi, näkee kauhukseen, mitä hänen kansalleen tapahtuu.
           Olen nähnyt melko paljon filmejä väestön pakkosiirroista. Valkokankaalla niitä suorittavat lähes aina natsit. Olemme tottuneet tähän kuvaan: julmat SS:n miehet mustassa asepuvussaan tai Wehrmachtin harmaan vihreässä univormussaan, vastenmieliset yhteistoimintamiehet, petturit ”Polizei”-käsivarsinauhoineen ajavat rauhanomaista kansaa kuolemaan.
           Hajtarma-filmissä on neuvostoihmistä puistattava hirveä kuva: puna-armeijan sotilaat hätyyttävät rauhallista kansanjoukkoa. Noiden kaadereitten katsominen on kuohuttava kokemus! Vieressäni istunut vanhahko mies itki ja sanoi hiljaa: ”Olin neljä vuotta, kun meitä tuolla tavoin...” Juuri sillä hetkellä valkokankaalla naisia ja lapsia tungettiin vaunuihin.
           Toukokuun 10:ntenä vuonna 1944 sisäasioiden kansankomissaari Berija osoitti Stalinille, Korkeimmalle ylipäällikölle, salaisen kirjallisen muistion: ”Ottaen huomioon Krimin tataarien petolliset teot neuvostokansaa vastaan ja lähtien Krimin tataarien jatkuvan elämisen epätoivottavuudesta Neuvostoliiton raja-alueella, NL:n sisäasioiden Kansallinen komisariaatti saattaa Teidän harkittavaksenne Valtiollisen asevoimien komitean päätösehdotuksen kaikkien Krimin alueella olevien tataarien karkottamisesta.”
           Tuollaiset päätökset tehtiin nopeasti. Seuraavana päivänä, toukokuun 11:ntenä, Valtiollinen asevoimien komitea teki päätöksen n:ro 5859ss Krimin tataarien pakkosiirrosta ja heidän siirtämisestään Uzbekistaniin, Kazakstaniin ja Marin autonomiseen neuvostotasavaltaan.
           Saksan sotajoukkojen vallattua Krimin, Bahtšisaraissa perustettiin Islamilainen komitea, joka osoitti halukkuutta tehdä yhteistyötä valloittajan hallinnon kanssa. Myöhemmin komitea siirtyi Simferopoliin, ja sitä alettiin kutsua Tataarien komiteaksi. Löytyi niitä, jotka olivat loukkaantuneet neuvostovaltaa kohtaan. Julma kollektivisointi, moskeijoiden sulkeminen, painostus islamilaista kulttuuria vastaan, kansallisten alueiden hävittäminen... Ja tämän lisäksi krimintataarin kieltä alettiin kirjoittaa kyrillisin kirjaimin vuonna 1938.
           Saksalaiset sallivat siirtymisen uusiin turkkilaisiin aakkosiin, jotka perustuvat latinalaisiin aakkosiin, sekä ”Asat Krim” (”Vapautettu Krim”) -lehden ja ”Ana.Jurt” (”Äiti Synnyinmaa”) -aikakauslehden julkaisemisen. Tataarilaiskomitean aktivistit ottivat perustaakseen oman hallituksensa saksalaisen protektoraatin alaisuudessa. He eivät tienneet, että saksalaisilla oli omat suunnitelmansa. Krimin ja Taurian (1) kenraalikomissaariksi nimitetty Alfred Frauenfeld päätyi siihen, että Krim on paratiisi maan päällä, joka paikkana ei ole Alppeja, Ranskan Rivieraa tai Sisiliaa huonompi. Hän ehdotti Hitlerille Krimin väestön vaihtamista, venäläisten ja ukrainalaisten poistamista ja niemimaan asuttamista saksalaisilla.
           Vuoden 1942 heinäkuun ensimmäisinä päivinä Hitler pohti päämajassaan Sudenpesässä (Wolfsschanze): ”Katson että gauleiter (=aluejohtaja) Frauenfeldin ehdotus on erittäin hyödyllinen. Krim on maa, jossa on ihanat joet ja hunajaiset rannat...”
           SS:n koneistossa palvelevat historiantutkijat todistivat, että saksalaisilla on oikeus Krimiin, sillä kauan sitten niemimaata hallitsivat muinaiset gootit. Reichsführer-SS (SS-valtakunnan-johtaja) Heinrich Himmler ehdotti Krimille uutta nimeä, ”Gotengauta” eli ”Goottienmaata”. Simferopolin uudeksi nimeksi hän päätti antaa ”Gotenburgin”.

Kuka auttoi Hitleriä?

Saksalaiset jakoivat Neuvostoliiton kansat tiettyihin luokkiin. Etuoikeutettuun asemaan pääsivät balttilaiset, Keski-Aasian kansojen edustajat sekä kasakat, joita pidettiin luonteeltaan venäläis- ja eritoten moskovalaisvastaisina. Islaminuskoisten käsitettiin olevan todellisia liittolaisia, ja siksi Krimin tataareista muodostettiin vapaaehtoisjoukkoja, jotka auttoivat valloittajia etsimään partisaaneja.
           Partisaanien komentajat raportoidessaan Moskovaan kaikista epäonnistumisistaan selittivät niiden johtuvan Krimin tataarien petollisuudesta. Puolueen Krimin aluekomitea ei pitänyt sellaista selitystä uskottavana. Vuoden 1942 narraskuun 18:ntena aluekomitean toimisto hyväksyi päätöksen otsikolla ”Virheistä, joiden on annettu tapahtua arvioitaessa Krimin tataarien käyttäytymistä näiden suhtautumisessa partisaaneihin, ja toimenpiteistä, jotka koskevat heidän likvidoimistaan ja poliittisen työn vahvistamista tataarilaisväestön keskuudessa”. Aluekomitean toimisto totesi: ”Partisaanijoukkojen komentajat eivät ole informoineet keskusta totuudenmukaisesti, kaikki tataarit eivät suinkaan auta saksalaisia.”
           Oliko Krimin tataarien keskuudessa saksalaisten yhteistoimintamiehiä? Kyllä, heitä oli. Kuten oli latvialaisten, virolaisten, liettualaisten, ukrainalaisten, venäläisten jne. parissakin. Latvialaisia yhteistoimintamiehiä oli paljon enemmän kuin vastaavia krimintataarilaisia toimijoita. Ja ukrainalaisten keskuudessa heitä oli vielä sitäkin enemmän! Pelkästään Galitsian SS-divisioonaan värväytyi – täysin vapaaehtoisesti! – 80 000 nuorta ukrainalaista. Kaikkia ei hyväksytty, koska niin monta ei tarvittu. Mutta ei latvialaisia eikä ukrainalaisia deportoitu. (2)
          Krimin yhteistoimintamiehet (noin 5 000 ihmistä) tuomittiin fasisteista vapautumisen jälkeen sodanaikaisten lakien mukaan. Jokainen joka oli palvellut Hitleriä, pukeutunut natsien asepukuun, auttanut miehittäjiä, ilmiantanut partisaaneja, sai rangaistuksen, siitä ei ole epäilystäkään. Mutta ei kokonainen kansa! Eivät vanhukset , eivät naiset eivätkä lapset, jotka eivät olleet tehneet mitään häpeällistä. Eivätkä varsinkaan niiden sotilaiden perheet, jotka olivat taistelleet Saksaa vastaan rintamalla, eivätkä tietenkään puna-armeijan sotilaat, eivät puolue- ja taloustyöntekijät (mutta toki puolueen aluekomitean kollaboratöörit, sen ensimmäinen sihteeri etunenässä, ja Krimin Neuvostokansakomissariaatin työntekijät), eivät partisaanijoukkoihin osallistuneet (Krimin tataareissa oli myös partisaaneja).
           Mutta kaikki deportoitiin! Jopa Krimin tataarilaistaustaiset tšekistit, salaisen poliisin toimijat (3). Pakkosiirto ei koskenut vain muutamia ihmisiä vaan myös kaksinkertaista neuvostosankaria Amethania (4) ja lisäksi viittä muuta Neuvostoliiton sankaria. Loput puna-armeijan sotilaista, jopa arvomerkein palkitut, kutsuttiin pois rintamalta.Verinen sota oli vielä käynnissä, voittoon oli vielä yli vuosi, rintamalla jokainen taistelu oli tärkeä. Mutta sotaa käyvän armeijan Krimin tataarit lähetettiin karkotukseen.
           Miksi Stalin antoi käskyn karkottaa kaikki Krimin tataarit? Hän halusi kiihkeästi rangaista joitakuita siitä, että Krim oli menetetty.

Syyllisten löytäminen

Saksalaiset murtautuivat Krimille vuoden 1941 marraskuussa, mikä paljolti johtui eteläisen rintaman päällystön epäonnistuneista toimista. Tämä maksoi Stalinin suosikille, marsalkka Kulikille sotilasuran – hänet oli vastikään nimitetty asevoimien virkaatekeväksi kansankomissaariksi, ja nyt hänet vietiin oikeuden eteen. Vain Sevastopol onnistuttiin pitämään.
           Yritykset saada Krim takaisin romahtivat. Kovat taistelut jatkuivat muutamia kuukausia. Vuoden 1942 toukokuussa saksalaisten sotajoukot murskasivat Krimin rintaman, heinäkuussa ne ottivat haltuunsa Sevastopolin. Krimin strategisesti tärkeän niemimaan menetyksen Stalin koki erittäin kipeänä. Krimin tappio tuhosi uran vielä yhdeltä kansankomissariaatin asevoimissa toimineelta Stalinin luottohenkilöltä, ensimmäisen asteen armeijankomissaari Lev Mehlisiltä, joka edusti Pääesikuntaa Krimin rintamalla. Kozlov, rintaman komentava kenraali, alennettiin arvoasemaltaan ja virka-arvoltaan.
           Marsalkka Zhukov muisteli: ”Toukokuussa 1942 Stalin suhtautui melko pehmeästi Krimin katastrofin syyllisiin ilmeisestikin siksi, että hän myönsi oman henkilökohtaisen vastuunsa siitä.” Mutta jonkun oli vastattava epäonnistumisesta. Jonkun, mutta ei hänen. Aleksandr Tvardovskij merkitsi osuvasti muistiin tämän stalinistisen tyylin:
Oh, hän osasi häikäilemättä,
kun ei leikkiä vain laskenut,
virheittensä suuren määrän
heti pistää toisten laskuun
Ja Krimin tataarit joutuivat vastaamaan Stalinin virheistä.

Täydellinen nimien vaihtaminen

Vuoden 1944 heinäkuussa ”Krimin alueen puhdistamisoperaation läpiviemisessä neuvostovastaisista ja sionistisista elementeistä” kunnostautuneet valtion turvallisuuden varakansankomissaari Bogdan Zakharevich Kobulov ja sisäasioiden varakansankomissaari Ivan Aleksandrovich Serov saivat Punalipun kunniamerkin.
           Kobulov teloitettiin yhdessä Berijan kanssa vuonna 1953. Armeijan kenraalista Serovista tuli Valtion turvallisuuskomitean ensimmäinen puheenjohtaja, ja hän eli hyvin vanhaksi. Kobulov ja Serov toimivat kahdestaan Krimin krimintataarien karkotus-operaation aikana. Samanaikaisesti karkotettiin myös kreikkalaisia, bulgaareja ja armenialaisia. Yhteensä kaikkiaan noin 200 000 ihmistä. Monet kuolivat matkan aikana. Uudessa paikassa – ja usein karkotetut astuivat junasta suoraan aukealle pellolle – he palelivat, olivat nälissään ja sairastuivat. Ensimmäisen puolen vuoden aikana pelkästään Uzbekistanissa kuoli 16 000 ihmistä.
           Joka puolella maata kolhoosilaisia kehotettiin muuttamaan Krimille. Aluksi halukkaita ei ollut kovin paljon. Muuttajat asettuivat asumaan Krimin tataarien tyhjentyneisiin taloihin. Kului kymmeniä vuosia, ja niiden entiset asukkaat alkoivat palata takaisin. Ilmestyivät kynnykselle ja sanoivat:”Tämä on meidän talomme...” Ja niin oli laskettu perusta tuleville konflikteille.
           Jo vuoden 1921 lokakuun 18:ntena entisen Taurian kuvernementin alueelle muodostettiin Krimin autonominen sosialistinen neuvostotasavalta Venäjän sosialistisen ja federatiivisen neuvostotasavallan (Venäjän SFNT) yhteyteen. Nyt Krimin autonomia hävitettiin. Vuoden 1944 kesäkuun 30:ntena NL:n korkeimman neuvoston presidiumi muodosti Krimin autonomisesta sosialistisesta neuvostotasavallasta (Krimin ASNT) Krimin alueen.
           Täydellinen kylien, asuintaajamien ja katujen nimien vaihtaminen alkoi, jotta niemimaalla eläneiden kansanryhmien muisto häviäisi. Venäjän SFNT:n korkeimman neuvoston presidiumi vahvisti uudet nimet 1062 asuinpaikalle. Paikannimistö muutettiin täysin. Bahtšisarai säilyi todennäköisesti vain sen vuoksi, että Pushkin oli ylistänyt sitä.
Pettureiden leima
Runsaan kolmen vuoden kuluttua sodan päättymisestä, vuoden 1948 marraskuun 26:ntena, valtakunnan turvallisuushallinnon ehdotuksesta NL:n korkeimman neuvoston presidiumi antoi vielä yhden julman määräyksen: saksalaiset, kalmukit, inguushit, tshetsheenit, balkaarit, Krimin tataarit ja muut etniset ryhmät on siirrettävä kaukaisiin piirikuntiin lopullisesti.
           Toisin sanoen sekä deportoitujen lapset että heidän lapsen-lapsensa julistettiin jo syntyessään rikollisiksi ja heille langetettiin tuomio: elinikäinen karkotus. Poistuminen omin luvin asuin-paikoista rangaistiin jopa 20 vuoden pakkotyöllä.
           Kenraalieversti Viktor Ivanovich Alidin, joka yhteen aikaan toimi valtion turvallisuushallinnon osaston esimiehenä, muisteli oltuaan tekemisissä pakkosiirtolaisten kanssa: ”Asutuspaikoissa kehittyi oikeudettomuutta, laittomuutta ja mielivaltaa.”     
          Karkotettujen kansallisuuksien jäsenet määrättiin elämään uusissa paikoissa loppuikänsä. Kaikki liikkuminen asuinpaikan rajojen yli katsottiin paoksi. Molotov allekirjoitti ohjeen, jonka mukaan kaikki pikkulapset, joiden vanhemmat ovat karkotettuja siirtolaisia, kuuluvat syntymästään lähtien myös karkotettuihin ja ovat näiden rekisterissä.
           Pojat ja tytöt kuulivat koulussa olevansa ”fasisteja”, ”pettureita”, ”pakkosiirtolaisia”. Sukupolvi toisensa jälkeen kasvoi tietoisena syyllisyydestään synnyinmaata kohtaan. Karkotettujen lapset ja lapsenlapset kärsivät siitä, että heitä pidettiin ”kansan-pettureina”. Historian oppitunnilla opettajatar sanoi: ”No niin, luokallamme on Ajdyr-poika. Kunnon poika, mutta hän on Krimin tataari. Ja Krimin tataarit olivat sotavuosina pettureita.” Miltähän pojasta tuntui pioneerihuivi kaulassa kuulla olevansa petturi? Sillä petturihan hän ei ollut! Hän syntyi monta vuotta sodan jälkeen!
           Mutta tuo vahvisti luonteen lujuutta. Krimin tataarit eivät yrittäneet missään vaiheessa salata, keitä he ovat. Mutta miksi heidän oli sanottava, että he olivat Krimin tataareja? Jos he olisivat sanoneet, että ovat vain tataareja, ei olisi tullut kysymyksiä! Mutta se ei käynyt päinsä. Vanhemmat toistivat lapsilleen: ”Älkää vain peitelkö, keitä te olette. Olette Krimin tataareja, ja teidän on oltava siitä ylpeitä.” Ja kaikki kuin yhtenä miehenä kaipasivat vain yhtä asiaa – palaamista Krimille, synnyinpaikkaan.

Älkää vapauttako!

Stalinin kuoleman jälkeen alistettujen kansojen maine palautettiin. Karkotettujen – niiden, jotka olivat säilyneet hengissä, ja heidän lastensa – sallittiin palata kotiin. Mutta Krimin tataareja myönny-tykset eivät koskeneet. Miksi?
           Vuoden 1954 alussa Krim luovutettiin Venäjän SFNT:n yhteydestä Ukrainalle. Niemimaalla määräilivät Kievin virkamiehet. He eivät halunneet Krimin tataarien palaavan ylelliselle kylpyläalueelle. Eikä kulunut kuukauttakaan Krimin liittämisestä Neuvosto-Ukrainan yhteyteen, kun puolueen aluekomitea vuoden 1954 maaliskuun 15:ntenä pyysi Ukrainan kommunistipuolueen ensimmäistä sihteeriä Oleksi Ilarionovytš Kyrytšenkoa aikaansaamaan sen, että Moskova kieltäisi karkotettuja palaamasta niemimaalle. Kyrytšenko suhtautuen asiaan avoimen röyhkeästi ja diktatorisesti oli sinä hetkenä sille suosiollinen. Hänen ehdotuksensa toteutettiin. Ja pian Oleksi Ilarionovytš astui Keskuskomitean presidiumiin, muutti Moskovaan, ja hänestä tuli puolueen toinen henkilö.
           Vuoden 1956 marraskuun 24:ntenä NL:n kommunisti-puolueen keskuskomitea hyväksyi päätöksen ”kalmukkien, karatšaiden, balkaarien, tšetšeenien ja inguušien kansallisen autonomian palauttamisesta”. Entä Krimin tataarit? Heidän kohtalonsa suhteen ratkaisevaa roolia näytteli Ukrainan puoluekoneiston näkökanta. Päätökseen kirjattiin, että ”kansallisen autonomian myöntäminen Krimillä aiemmin asuneille tataareille on katsottava epätarkoituksenmukaiseksi pitäen mielessä, että entinen Krimin ASNT ei ollut vain tataarien autonomia, vaan käsitti itsessään monikansallisen tasavallan, jonka väestöstä tataarit muodostivat vähemmän kuin viideksennen, ja että Venäjän SFNT:n yhteydessä on tataarien kansallinen yhteisö, Tataarien ASNT, ja myös sen, että tätä nykyä Krimin territorio on Ukrainan SNT:n aluetta. Ottaen huomioon Krimillä aiemmin asuneiden tataarien pyrkimyksen kansalliseen yhteyteen, tehdään selväksi, että kaikilla sitä haluavilla on oikeus asettua asumaan Tataarien ASNT:n alueelle.”
           Mutta hehän halusivat palata kotiin! Ja väsymättä he vaivautuivat yhä uudestaan kääntymään korkeimman vallan puoleen. 10 vuoden kuluttua, Lokakuun vallankumouksen puolivuosisataisjuhlan aattona, nousi esiin jälleen kysymys Krimin tataarien paluusta. Mutta silloinen Neuvosto-Ukrainan johtaja, politbyroon jäsen Petr Efimovich Shelest, tuohon aikaan erittäin vaikutusvaltainen henkilö, torjui sellaisen mahdollisuuden: ”Huomattava osa Krimin tataarilaisväestöstä petti Synnyinmaan Suuren isänmaallisen sodan aikana tekemällä aktiivisesti yhteistyötä saksalaisfasististen maahantunkeutujien kanssa ja tuottamalla paljon surua väestölle ja saamalla aikaan vihaa.”
           Ukrainalaisen sihteerin kirje, jonka hän lähetti politbyroon tovereille, vaikutti uhkaavalta: ”Niiden 22 vuoden aikana, jotka ovat kuluneet tataarien karkottamisesta, heidän aiemmat elinpaikkansa on asutettu... Palattuaan Krimille jotkut henkilöt uhkaavat paikallisia asukkaita, hakevat omaisuuttaan ja ilmoittavat näille oikeutensa herättäen rauhattomuutta Krimin asukkaissa... Tataarien paluu aiemmille asuinpaikoilleen ja siihen liittyvä välttämätön tämänhetkisen asujaimiston suuren määrän muuttaminen Krimiltä aiheuttaisi suuria tappioita valtiollisille intresseille ja olisi suuri vääryys satojatuhansia Krimin kansalaisia kohtaan.”
           Moskovalaiset puolueihmiset, kieviläisiä näppärämpinä, keksivät ratkaisun. Vuoden 1967 syyskuun 5:ntenä ilmestyi NL:n Korkeimman neuvoston presidiumin julistus ”Tataarilaiskansalli-suutta olevista, Krimillä asuneista kansalaisista”. Julistus poisti Krimin tataareista petturin leiman: ”Perusteettomat syytökset aktiivisesta yhteistyöstä fasistien kanssa oli aiheettomasti yhdistetty Krimin koko tataarilaiseen väestöön.” Mutta julistuksen jälkeen tataareja ei päästetty muistuttamaan tapahtumasta: heitä ei rehabilitoitu saati armahdettu; heille annettiin anteeksi, mutta rikos, ilmeisestikin, oli tapahtunut...

He eivät alistuneet

Krimin tataareille ei annettu lupaa palata Krimille. Muodollisesti heiltä poistetiin kaikki rajoitukset. Mutta heille suositeltiin painokkaasti jäämistä sinne, minne heidät oli karkotettu. Krimillä heitä ei rekisteröity. Jos he kuitenkin saapuivat sinne, miliisi ajoi heidät pois ovelta. Jos he tekivät vastarintaa, heidät pantiin vankilaan.
           Krimin tataareja tutki valtion turvallisuuskomitean viides hallinto-osasto (alanaan taistelu ideologisia vahingontekoja vastaan), joka sai ohjeen ”olla sallimatta ekstremististä käyttäytymistä” - eli terroritekoja, kuljetusta ja taloutta koskevien töiden järjestyksen rikkomista, lakkoja. Mutta ei edes Valtion turvallisuuskomitea kyennyt heitä estämään. He pyrkivät itsepäisesti Krimille.
           Jo perestoikan aikana, vuoden 1988 kesällä, komitea jota johti NL:n Korkeimman neuvoston presidiumin puheenjohtaja Andrej Andrejevich Gromyko, tiedotti, että tataarien paluu Krimille ei ole mahdollista eikä tarkoituksenmukaista. Mutta siitä huolimatta he tulivat. Talot joissa heidän vanhempansa ja isovanhempansa olivat eläneet, olivat kauan olleet toisten ihmisten hallussa. He rakensivat uusia asumuksia. Ukrainalaiset vallanpitäjät käskivät heitä purkamaan KamA3-rakennelmat. Krimin tataarit valelivat itsensä bensiinillä ja seisoivat tupakansytyttimet kädessään valmiina pistämään itsensä tuleen, mikäli miliisi ei vetäydy pois. Ja vallanpitäjät lopulta – vetäytyivät.



Alaviitteet:
(1) Tauria oli itse asiassa muinaisten kreikkalaisten nimitys Krimin niemimaalle.
(2) Oikea laita Stalinin määräämistä väestön pakkosiirroista kerrotaan osoitteessa https://fi.wikipedia.org/wiki/Neuvostoliiton_v%C3%A4est%C3%B6nsiirrot
(3) Neuvostoliiton salaisesta poliisista lisää: https://fi.wikipedia.org/wiki/T%C5%A1eka
(4) Amethanista voi lukea enemmän tästä: https://sv.wikipedia.org/wiki/Amet-Chan_Sultan

Lisää tietoa saat tästä lähteestä: http://historianet.fi/rikokset/stalin-puhdisti-krimin-tataareista 

6/19/16

Hybridiä kaikki tyynni... vai onko?

Suomen kielen verkkosanakirja (www.suomisanakirja.fi/) kertoo, että hybridi tarkoittaa kahden tai useamman asian ristey(ty)mää. Erikoiskäyttöä edustaa sana hybridiauto, joka on sekä sähkö- että polttomoottorilla (ja mahdollisesti muullakin tekniikalla) kulkeva auto. Englanninkielisessä sanakirjassa mainitaan, että hybridejä ovat myös mm. sanat, jotka koostu­vat eri kielten aineksista. Tällainen on televisio, joka perustuu kreikan tele-sanan (merkitys 'kauko-') ja latinan visio-sanan ('näkeminen') risteymään. Etymologisesta lähteestä (etymonline.com/index.php?term= hybrid) käy selville, että nelisensataa vuotta sitten hybridillä oli tarkka merkitys: 'kesyn emakon ja villin karjun jälkeläinen' .

Sanan merkitys on muuttunut suomessa aikaa myöten; Nykysuomen sanakirjan 3:nnessa painoksessa (v. 1970) hybridi tarkoitti 'seka-siinnöstä, sekamuotoa, bastardia', ja bastardihan on halventava ilmaus 'aviottomasta lapsesta'. Nykyään hybridillä on vähättelevä sivumerkitys, mikä käy ilmi siitä, että esimerkiksi sana runkelo on Urbaanin sanakirjan mukaan 'kahden tehokkaan haukkumasanan vähemmän tehokas hybridi'. Hybridistä puut­tuu siis voimaa, joka puhtailla muodoilla on (ks. urbaanisanakirja. Com/ word/runkelo/).
         Hybridisyys on ajankohtainen asia, sillä joudumme tavan takaa tilantee­seen, jossa kaksi asiaa tai useampikin kohtaa. Hybridisyys on levinnyt kaikkialle. Sitä voisi pitää miellyttävänä asiana, koska se silottaa vasta­kohtien ristikkäiset piirteet ja yhdistää ne hybridiauton ja hybridisanojen tapaisiksi toimiviksi kokonaisuuksiksi. Myönteisen näkökulman vastapai­noksi voi esittää kriittisen näkemyksen hybridisyyteen. Sitä edustaa usalai­nen (1) tutkija Marwan M. Kraidy. Hän sanoo, että ihmiset puhuvat hybri­deistä usein kovin pintapuolisesti (2). Saatamme esimerkiksi väittää, että ”kaikki kulttuurit ovat hybridejä”. Itse asiassa yksi Usan johtavista lehdistä, Washington Post, julkaisi 1998 artikkelisarjan American Popular Culture Abroad (Usalainen populaarikulttuuri muissa maissa), jossa hybridisyyden universaalisuus usalaisittain ymmärrettynä oli pääteema. Ensimmäisen artikkelin otsikko oli American Pop Penetrates Worldwide (Usalainen pop tunkeutuu kaikkialle maailmaan).
          Kuten Kraidy huomauttaa, hybridisyydessä ei välttämättä ole kyse tasa­väkisten osapuolten sovittamisesta toisiinsa vaan niiden välisestä valta­suhteesta. Usan vientituotteet kuten pop-musiikki, filmit, monen monitui­set tehdasvalmisteet, itse englannin kieli jne. sekoittuvat paikallisiin vaihtoehtoihin ja saattavat jopa lakaista ne tieltään. Tämä on Usan ehdoilla tapahtuvaa hybridisoimista. Hybridisoidessaan muiden maiden kulttuureja ja kieliä – tuotteiden mukana tulevat niitä tarkoittavat sanat ja fraasit – usalaisuus säätää sen, mikä katsotaan moderniksi ja tavoiteltavaksi. Hybri­disyys ei siis ole mikään ongelmaton ihmiskuntaa yhdistävä ilmiö.
        Kielellisesti vaikutusvaltaisin hybridisoija on tällä hetkellä englannin kieli. Sen muuttumista maailmankieleksi on käsitelty erittäin paljon (3). Siitä ei pääse eroon tai kuten on sanottu: ”Englannin taito kuuluu nykyään yleis­sivistykseen.” Englannin rantautuminen Pohjolaan ja sen leviäminen täällä on herättänyt voimakkaita ja moneen suuntaan vetäviä tunteita (4). Muuan ruotsalainen journalisti kauhisteli Dagens Nyheterin pakinassaan (5) sitä, mitä Tukholman kielelliselle katukuvalle on tapahtunut. Siinä näkyy vilise­mällä englanninkieltä kuten Treat, Sandys Fridays, Hair Style Education, Love all jne.. Ruotsi on joutunut auttamatta sivuun. Miksi tämän on annet­tu tapahtua? Tilannetta ei näytä auttavan se, että Ruotsissa on vuonna 2009 voimaantunut kielilaki, jonka neljäs pykälä säätää, että ruotsi on Ruotsin pääkieli, ja viides pykälä, että ruotsi on yhteiskunnan yhteinen kieli, jota on voitava käyttää kaikilla yhteiskunnan alueilla (6). Ruotsin kielen aseman horjumisesta on huolissaan myös Språkförsvaret- (Kielenpuolus­tus-) järjestö. Viitteessä (7) on ote järjestön näkemyksistä, jotka liittyvät englannin asemaan Ruotsissa.
          Tosiasia on, että englanti ja tietyt muutkin kielet kuten arabia ovat sekoit­tuneet nykyruotsin sanastoon ja fraseologiaan tai, toisella tapaa ilmaisten, ne ovat antaneet lisiä sen ilmaisukeinoihin. Näin ruotsin kielen hybridisyys on lisääntynyt. Edellä mainittu journalisti on tästä syvästi huolissaan. Hän kirjoittaa: ”.. voiko sellainen pieni kieli kuin meidän (= ruotsi) sallia, että se huolettomasti ja pahaa aavistamatta on tekemisissä toisten ja suurem­pien kielten kanssa”, ja näillä kielillä hän viittaa englantiin ja asuinmaansa Itävallan pääkieleen saksaan? Hän pelkää, että ruotsi monen muun pienen kielen lailla lopulta kuihtuu ja ehkä jopa kuoleekin (katso kuitenkin tilastotietoja (8)).
         Minusta journalisti on turhaan huolissaan, sillä vaikka tukholmalaisen kau­pan mainoskilvessä lukisikin Boutique Surprise, Our Legacy, Oleana & friends tai Tweed Country Sports, myyjät liikkeen sisällä puhuvat varmasti ruotsia.Tukholman ja monen muunkin ei-anglo-usalaisen kaupungin kielel­lisesti hybridinen katukuva ei välttämättä johdu paikallisten kielten vähek­symisestä vaan muista syistä. Yritysten omistajilla on tietenkin tarve herättää huomiota tuotteitaan kohtaan ja saada niitä myydyksi. Englannin­kieliset sanat, jotka ovat vieraita mutta silti jotenkuten ymmärrettäviä, ovat mainioita täkyjä tähän tarkoitukseen.
Journalistimme otsikoi kirjoituksensa sanoilla Ärans och hjältarnas språk, suomeksi Kunnian ja sankareiden kieli. Kyse on saksalaisvaikutteisesta nationalismista, jonka soihdunkantajia Ruotsissa oli ilmauksen vuonna 1817 keksinyt runoilija Esaias Tegnér (1782–1846) (9). Aiheemme kan­nalta mielenkiintoista on se, mitä nimenomaan juuri ruotsin ja suomen hybridisyydelle tapahtui tämän nationalismin valinkauhassa (10). Johdan­noksi lyhyt historian kertaus.
          Euroopassa kansankielten kirjallinen käyttö lähti liikkeelle Italiasta; siellä italiaa (tai lähinnä sen toscanalaista varieteettia) alettiin viljellä kauno­kirjallisesti 1300-luvulla. Keskeisiä kirjailijoita oli Dante Alighieri (1265–1321), jota pidetään ”italian kirjakielen isänä”; hänen monumentaalinen runoteoksensa Jumalainen näytelmä valmistui 1320. Kansankielten kan­nalta tärkeä myöhempi tapahtuma oli uskonpuhdistus, jonka johtohenki­löitä oli Martin Luther (1483–1546). Hän saksansi Uuden testamentin vuonna 1522; hänen koko raamatun saksannoksensa oli valmis 1534. Maallisella puolella tähtäimessä oli kansankielen korottaminen avainase­maan saksalaisten kansallista identiteettiä luotaessa.
        Ruotsiin uskonpuhdistus tuli Saksasta vain vähäisellä viipeellä. Kustaa Vaasa (1496–1560) valittiin kuninkaaksi 1523, ja hänen tavoitteenaan oli vahva Ruotsin valtio, jossa ei ollut sijaa itsenäiselle ja vaikutusvaltaiselle kirkolle. Ylin teologinen auktoriteetti oli raamattu eikä ihminen kuten katolisten paavi. Uusi testamentti ilmestyi ruotsiksi 1526, suomeksi 1548, koko raamattu ruotsiksi 1541 (ns. Kustaa Vaasan raamattu) ja suomeksi 1642.

Kustaa Vaasan raamatun eksemplaari
 Kun kyse oli Jumalan sanaksi katsotun tekstin siirtämisestä ”pyhinä kieli­nä” pidetystä yleiskreikasta (Uuden testamentin osalta) ja hepreasta (Van­han testamentin osalta) kansankieliin, se asetti suuria vaatimuksia kääntä­jille. Työ oli uraauurtavaa saksan, ruotsin, suomen ja monen muunkin kie­len kohdalla; se loi pohjan vastaavan kansankielen kirjalliselle muodolle. Saksassa asia ideologisoitiin: katsottiin, että saksan kielen käytössä oli kyse kansakunnan kunniasta. Kieltä alettiin puhdistaa vieraista aineksista, joilla tarkoitettiin lainasanoja. Saksassa niiden sijaan kehitettiin uudissano­ja kuten 'hetkeä' tarkoittava Augenblick aiemman Moment-sanan sijaan, Bücherei 'kirjasto' sanan Bibliothek sijaan, Rechtschreibung 'oikeinkirjoi­tus' sanan Orthografie sijaan etc. Kielen puhdistamisen seurauksena saksan sanastollinen hybridisyys väheni. Kuten huomaamme suomen kirja­kieli seuraa saksan antamaa esimerkkiä, mikä antaa vihjeen siitä, että saksa vaikutti suomen sanaston omintakeisuuteen. Hybridisten vaihtoehto­jen (vaikkapa näin: ”momentti, piplioteekki, ortorahvia”) asemesta valittiin omat sanat, kuten edellä huomasimme. Kiintoisa yksityiskohta on, että saksan ”Augenblick” sai viron kielessä, joka myös seurasi puhdaskieli­syyden periaatetta, vastineekseen saksan mukaisesti ”silmapilk” 'hetki'.
          Saksalaisten kansallismielinen suhtautuminen kieleensä on vaikuttanut rat­kaisevasti ruotsalaisten ja suomalaisten sekä monen muunkin Itämeren alueella elävän kieliyhteisön asenteisiin. Puhdaskielisyyttä tähdentävä kieli-ideologia juurtui Ruotsiin ja Suomeen luterilaisuuden mukana, ja sillä oli keskeinen asema pitkälle 1900-luvun puolelle kieltä ja kielenkäyttöä koskevissa kysymyksissä. Kielen korrektisuutta on pidetty kansallisesti tärkeänä ”oikeakielisyydeksi” kutsuttuna asiana, jota viralliset elimet kuten kielitoimistot ovat valvoneet (ks. (11) jossa kerrotaan lyhyesti nykytilan­teesta).
           Tietenkin Ruotsin ja Suomen hybridisyyttä vieroksuvalla kielipolitiikalla on ollut vastineita monissa muissa maissa; omansalajinen esimerkki on Ranskan kielilaki, jolla pyritään torjumaan eritoten englannin kielen sano­jen ja ilmausten pesiytymistä ranskan kirjakieleen (12).
             Ruotsin ja Suomen kielipolitiikka ei ole ollut kuitenkaan aivan saman­laista, mikä on johtunut paitsi kielten erilaisuudesta myös siitä, että ruotsin ja suomen historia poikkeavat toisistaan: ruotsalaisten ei ole tarvinnut kamppailla kielensä virallisen aseman puolesta kuten suomalaisten. Suo­men kielen kehittyminen toimivaksi, kaikkia elämänaloja kattavaksi viesti­meksi on ollut erittäin pitkä ja paljon työtä vaatinut prosessi, johon tässä en kuitenkaan lähemmin puutu.
        Se että puhdas- tai oikeakielisyys hallitsi yleistä asennoitumista suomen kieleen, peitti suomen kielen erilliskehitykseen liittyneitä faktoja. Yksi niistä on se, että suomesta tuli oma kielensä, kun sitä käytettiin balttilaisten ja etenkin germaanisten kielten läheisessä vaikutuspiirissä. Kontaktien kiinteyttä suomalais- ja germaaniheimojen välillä osoittavat satojen sano­jen joukossa mm. äiti, ja ja jo, jotka ovat germaanilaiselta taholta saatuja lainoja. Germaanit jättivät jälkensä myös Suomen paikannimiin; niitä on ruotsinkielisen alueen ulkopuolella mm. Harjavalta. Aikaa myöten germaanilainen kansanaines kuitenkin sulautui suomalaisheimoiseen pääväestöön.
          Kun ruotsista saaduista lainoista puhutaan, on muistettava lukemattomat käännöslainat (esim. träd-gård – puu-tarha, väl-villig – hyvän-tahtoinen, skepps-brott – haaksi-rikko) ja ”puolilainat” eli varsinaiset hybridimuo­dosteet kuten tika-puu, jossa yhdistyy ruotsin antama 'askelta' tarkoittava steg-sana ja suomen oma puu-sana (13).
           Hybridisoidut ainekset veivät suomen kielen kehitystä eteenpäin, ja ne olivat pääosin germaanisen kansanryhmän antia. Pitkään vaikuttaneista historiallisista syistä johtui professori Lauri Hakulisen ilmaisua käyttääk­seni se, että ”... niin hyvin määrältään kuin kulttuuriarvoltaankin tärkein osa nykysuomen lainasanoista on saatu ruotsin kielestä” (14). Hakulinen mainitsee, että Nykysuomen sanakirjan 3:nnessa painoksessa on noin 201 000 hakusanaa, joista noin 71 600 on perussanoja tai joh­doksia, loput yhdyssanoja. Joidenkin laskelmien mukaan lainasanoja olisi suomen kirjakielessä n. 20 %. Se on vähän verrattuna vaikkapa ruotsiin, jonka sanastossa on kielentutkija Adolf Noreenin (1854–1925) mukaan 75 % pelkästään ala­saksalaisia lainasanoja (Hakulinen 1968: 479). Suomen lainasanojen määrä on todennäköisesti edellä annettua osuutta suurempi, kun huomioon ottaa kielen koko käyttöalan sanaston (15).
         Hybridisyys ei toki rajoitu sanastoon sinänsä vaan sitä esiintyy tietysti monella muullakin kielen lohkolla kuten ääntämyksessä, merkitys- ja lauseopissa sekä kielenkäyttötavoissa. Hybridisyyttä lisäävät yhteydet muihin kieliyhteisöihin, Internet, kielenpuhujien kielitaito, eri elämänalu­eiden jatkuva kehittyminen jne.. Mutta sillä on myös rajoittimensa, joita on vallitsevan elämänmuodon vakauden varmistaminen: on turvallisempaa käyttää kieltä, jota on ennenkin käyttänyt kuin keikailla kielellä, joka on muka modernimpaa. Hybridisoimista vähentää myös vuorovaikutus sinän­sä: haluamme ymmärtää viestejä, joita kuulemme. Liika hybridisyys saat­taa heikentää sitä, mikä inhimillisessä vuorovaikutuksessa on tärkeintä: ymmärtäminen ja ymmärretyksi tuleminen. 
Viitteet:
(1) Käytän sanoja ”usalainen” ja ”Usa” enkä ”amerikkalainen” ja ”Amerikka”. Kyseiset ilmaukset ovat akronyymeja, jotka on muodostettu sanojen ”United”, ”States” ja ”America” ensikirjaimesta.
(2) Marwan M. Kraidy. Hybridity in Cultural Globalization. Departmental Papers (ASC). Annenberg School for Communication. 8-2002. Verkko: http://repository.edu/asc_papers.
(3) Hyvä ja lyhyt maailman kielitilanteen esittely on Fred Karlssonin artikkeli Maailman kielitilanne, englannin kieli ja USA:n hegemonia, jonka voi imuroida verkostakin. Hän toteaa (s. 3): ”On noin 200-250 kieltä, joiden puhujia on enemmän kuin 1 miljoona. Esimerkiksi suomen kieli kuuluu... maailman suurten kielen joukkoon. Valtaenemmistöä maailman kielistä puhutaan kuitenkin pienissä puhujayhteisöissä. Maailman tyypillisen, mediaanikielen puhujien lukumäärä on niinkin alhainen kuin 5 000 - 6 000...” Fred Karlssonin artikkeli on ilmestynyt kahdessa lähteessä:
- Antero Jyränki, toim. Oikeuden kielet. Oikeus ja oikeudellinen ajattelu monikielisessä maailmassa. Turun yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan julkaisuja. Kokoomateosten sarja B:7, Turku. 1999. S. 57-73.
- Päivi Heino & Harri Westermarck, toim. Studia Generalia. Suomi EU:n puheenjohtajana, suomi Euroopan kielenä. Helsingin yliopiston vapaan sivistystyön toimikunta. Yliopistopaino, Helsinki 2000. S. 69-87.
(4) Suomen kielipoliittisen keskustelun yksi ääni on ”vapaa kielivalinta”, joka vastustaa ruotsin kielen pakollista opetusta Suomen kouluissa ja joka katsoo, että ”englannista on… tullut aikamme latina, jota kaikkien on osattava mahdollisimman hyvin”. http://vapaakielivalinta.fi/ kirjoitukset. php
(5) Richard Swartz. Ärans och hjältarnas språk. -Dagens Nyheter. Magasin.10.6.2016. S. 77.
(6) Ruotsin kielilain epävirallinen suomennos löytyy osoitteesta: www.simplesite.com/Tala/ 13312259). Ruotsin kielilain virallisen version voi poimia sivustosta http://www.riksdagen.se/ sv/dokument-lagar/ dokument/svensk-forfattningssamling/spraklag-2009600 sfs-2009-600. Todettakoon, että ruotsin asemaa tukeva laki säädettiin Suomessa 1809 eli 200 vuotta ennen vastaavaa Ruotsin lakia.
(7) Näin Språkförsvaret ihmettelee sivustossaan språkförsvaret.se/sf/ englannin kielen asemaa Ruotsissa: Varför breder engelskan ut sig på svenskans bekostnad? Varför använder svenska myndigheter sig överhuvudtaget av engelska beteckningar på olika enheter, byggnader, projekt och evenemang? Borde det inte vara en garanterad rättighet att få t.ex. bruksanvisningar och resevillkor på svenska i Sverige? Varför visas så många långfilmer på engelska och så få på svenska och andra språk i svensk tv? Varför är så många reklaminslag i tv och i andra massmedia i Sverige på engelska?
(8) Internetistä imuroitavissa olevien tietojen mukaan kielten syntyperäisten puhujien määrän suhteen ruotsi on sijalla 89. Maailmassa on määritelmästä riippuen 4 000–6 000 kieltä, joista enin osa on vain puhuttuja kieliä. Lisää tilastotietoa saa Lars-Gunnar Anderssonin laatimasta kirjasta Språktypologi och språksläktskap (Kielitypologia ja kielisukulaisuus), Stockholm: Liber, 2001, s. 46 – 49.
(9) Ks. Tobias Hardingin artikkelia Ärans och hjältarnas språk? Relationer till tidslighet i det politiska försvaret av svenska språket från 1500-talet och framåt. Verkko-osoite: www.språkförsvaret.se/sf/fileadmin/PDF/Harding.pdf.
(10) Tiivistän tässä kohdin asioita, joita Caspar Hirschi käsittelee perusteellisesti ja mukaansa tempaavasti teoksessaan The Origins of nationalism: an alternative history from ancient Rome to early modern Germany. Cambridge: Cambridge University Press, 2012. Ks. eritoten sivuja 106–113. 
(11) Virallinen kielipolitiikka on Ruotsissa ja Suomessa jo aikaa sitten muuttunut kielenhuolloksi. Suomen osalta laajasta ja kieliyhteisöä erinomaisesti palvelevasta Kotimaisten kielten keskuksesta saa tietoa keskuksen kotisivulta http://www.kotus.fi/. Ruotsin tilanteesta vastaavaa tietoa löytyy osoitteesta http://www.sprakochfolkminnen.se/sprak/vad-ar-sprakvard/sprakvard-i-sverige.html. Suomen ja ruotsin kielen huoltaminen on valtioiden rajat ylittävää toimintaa: suomea ja vastaavasti ruotsia huolletaan virallisesti sekä Suomessa että Ruotsissa. Pohjoismainen yhteistoiminta on vireätä ja kielenhuolto on tärkeä osa myös Euroopan unionin kielipolitiikkaa. 
(12) Ranskan kielilaki ranskaksi Loi n° 94-665 du 4 août 1994 relative à l'emploi de la langue française. Ranskan kielipolitiikasta suomeksi on tietoa osoitteessa https://fi.wikipedia.org/wiki/Ranskan_kielipolitiikka 
(13) Lisää tietoa suomen ja ruotsin suhteesta löytyy osoitteesta: http://www.sprakbruk.fi/index.php?mid=2&pid=13&aid=42781 
(14) Ks. Lauri Hakulisen teosta Suomen kielen rakenne ja kehitys. 4. korjattu ja lisätty painos. Helsinki: Otava. 1968. S. 369. 
(15) Ks. kohdassa (14) mainittu teos. S. 477–485.


4/6/16

Fryysifinska-teesejä

Kutsun näitä teesejä “fryysifinska-teeseiksi” leikin päiten (alaviite 1). Nämä teesit on tarkoitettu kannustuspuheeksi kaikille niille, jotka käyttävät suomen kieltä Ruotsissa. Teesini eivät ole ketään eivätkä mitään vastaan vaan sen moninaisuuden ja rikkauden puolesta, jonka kielten ja kulttuurien kirjo muodostaa.
Kielivirheet. Puhekieli on meidän ensikielemme, äidin- tai isänkielemme. Sen kielioppi ja rakenne poikkeavat normitetun kirjakielen rakenteista. Jos rikomme suomen kirjakielen sääntöjä vastaan, siitä ei voi päätellä, että emme osaa äidinkieltämme. Suomen kirjakieli ei ole kenenkään äidinkieli, vaan se on syntyperäisten suomenpuhujien äidinkieltä tai ensikieltä lähellä oleva normikielen järjestelmä. Se, että tunnemme epävarmuutta kielen kirjallisessa käytössä, johtuu huonolla itsetunnolla ryyditetystä suomalaiskansallisesta puhdaskielisyysintoilusta. Kirjallisen ilmaisun oppiminen vie aikansa: siinä voi tulla aina vain paremmaksi.

Puolikielisyys. Termi on huono: se edellyttää, että olisi olemassa täyskielisyyttä, mikä tietenkin on mahdottomuus. Toinen asia on se, että joskus lapsi ei ehkä ole omaksunut riittäviä kielellisiä keinoja selviytyäkseen uusista tilanteista ja tehtävistä.

Kielten sekoittaminen. Kun ihmiset käyttävät kahta tai useampaa kieltä jatkuvasti rinnan tietyssä yhteisössä, heille kehittyy tähän yhteisöön sopivia kielinormeja. Monikielisissä yhteisöissä tilanteinen koodinvaihto kielenkäytön eri lajien välillä ja eri kielten välillä kuuluu normaaliin vuorovaikutukseen ja sen normeihin. Kielten vaihtaminen keskustelun kuluessa ja sanojen "sekoittaminen" osoittavat usein kielellistä näppäryyttä eivätkä välttämättä suinkaan laiskuutta tai heikkoa kielitaitoa.

Suomea tullaan aina käyttämään Ruotsissa. Suomen kieli on yksi Ruotsin virallisista vähemmistökielistä, minkä toivoisi lujittavan suomen kirjakielen asemaa ruotsinsuomalaisten kielirekisterissä. Suomeksi käydyn julkisen kirjallisen keskustelun luonnollinen kielimuoto on suomen kirjakieli.

Meitä ruotsinsuomalaisia on monen sortin ihmisiä. Jotkut meistä ovat etnisesti valppaita ja innokkaita suomen kielen käyttäjiä, kun taas toisten mielestä suomen kielen vaaliminen on tarpeetonta. "Maassa maan tavalla," nämä sanovat, mitä sillä sitten tarkoittanevatkin. Mutta suvaitsevaisuuden nimissä "eläkäämme ja antakaamme Lassenkin elää" (hurttihumoristinen suomennos saksan sanonnasta "Leben und leben lassen" - Elää ja antaa (toistenkin) elää). 

Ruotsissa asuvien suomenkielisten parissa kielen vaihtaminen saattaa olla käynnissä. Tästä on saatava tarkkaa tutkimustietoa, jotta tilanteelle voisi tehdä jotain suunnitelmallisesti ja tehokkaasti. Tavoitteena on pidettävä sitä, että kielenvaihtoprosessi saadaan pysähtymään ja suomen kielen käyttö eri tasoilla ja eri tavoilla kasvamaan kotimaassamme Ruotsissa. Tavoite ei toteudu, jos kielemme vaaliminen perheen parissa ja kotioloissa laiminlyödään.  

Kouluopetuksen merkitys on myös suuri, ja siitähän on käyty keskustelua maailman sivu ruotsinsuomalaisten parissa. En tässä rupea käsittelemään asiaa muuten kuin huomauttamalla, että Ruotsin lainsäädäntö ei tue kunnolla suomenkielisen opetuksen kehittämistä, kun esimerkiksi puolet kouluopetuksesta on hoidettava ruotsiksi ruotsinsuomalaisissa kouluissa. Tärkeisiin asioihin kuuluvat myös julkiviestimet: suomi ei ole julkisen tiedonvälityksen kieli Ruotsissa läheskään samassa mitassa kuin toisen suuren vähemmistön, suomenruotsalaisten ruotsi Suomessa.Tämä vertailu on mielestäni asianmukainen, onhan kyse sosiaalisesti, taloudellisesti, kielellisesti, kulttuurisesti ja historiallisesti läheisten naapurimaiden vähemmistöistä. Ilahduttavaa on se, että ruotsinsuomalaiset ovat aika toimeliaita yhteisöviestimien eli sosiaalisen median (= somen) käytössä. Tämän päivän ruotsinsuomalainen-sivustossa käyty keskustelu on usein vireää ja mielenkiintoista.   

Oma ruotsinsuomalainen kielimuoto saattaa olla kehittymässä, mutta laaja tutkimustieto sen sanastollisista, kieliopillisista, foneettisista ja sosiolingvistisistä piirteistä puuttuu.

Ruotsinsuomalaisuuden ja ruotsinsuomen vaaliminen tukee Ruotsin monikielisyyttä ja monikulttuurisuutta. Ruotsinsuomalaisten olisi mielestäni hyvä toimia myös muiden vähemmistökulttuurien puolesta.

"Bevara Sverige blandat!" on kehotus, jota kannatan. Ruotsi säilyköön monen kulttuurin ja kielen maana. Moninaisuuden säilyminen ja kehittyminen edellyttää sitä, että olemme suvaitsevaisia toisiamme kohtaan, mitä etnistä, uskonnollista tai kielellistä ryhmää sitten edustammekin. Erityisen tärkeätä on muistaa, että kielen käyttöön liittyvät oikeudet ovat osa ihmisoikeuksia.

Olemme ensi sijassa ihmisiä. Me edustamme eri kansallisuuksia ja samastumme eri ryhmiin, mutta jokainen meistä on osa ihmiskunnan moninaisuutta. Meillä on suuri vastuu siitä, että nationalistinen hulluus ei tartu meihin ja että me emme puolestamme sitä tue tai levitä. 

Alaviite 1: Sana "fryysifinska" on pilkallinen ilmaus, joka viittaa siihen käsitykseen, että me ruotsinsuomalaiset puhuisimme ruotsin sotkemaa sekakieltä. Fryysi-sana tulee tietenkin ruotsin 'pakastinta' tarkoittavasta frys-sanasta. 
         Myönnän, että itse olen puhunut ja puhun joskus edelleen sekakieltä, kielimuotoa jota kutsutaan "Stadin slangiksi". Olen Helsingistä, ja slangi oli kieli jota mä pamlasin aika usein mun kafrujen kaa. Nakki juttu on se et Stadin slangi on monen lingvistin mielestä sika kliffa juttu. Miksi sekakieli toisaalla herättää myönteistä kiinnostusta ja toisaalla saa kielestä huolta pitävät nyrpistämään nokkaansa? Oisko kielellinen suvaitsevaisuus jotain, hei? Olisi. Sitä tarvitaan.

4/3/16

Sanoista - osa 2

Suomen kirjakieltä alettiin uudistaa toden teolla 1800-luvulla. Urakka oli iso ja hankala: uusi aika asetti yhteiselle suomen kielellemme sanastollisia ja rakenteellisia vaatimuksia, joita Ruotsin-ajalta peräisin oleva vanha kirjasuomi ei kyennyt täyttämään. Aina työ ei luistanut kitkattomasti, vaan siinä syntyi erimielisyyksiä. Kiistaa käytiin mm. siitä, miten suomen eri murteet tulisi ottaa huomioon. Ns. "murteiden taistelu" käytiin 1830- ja 1840-luvulla.
           Yksi värikkäimpiä suomalaisuuden ja suomen kielen asiaa ajaneita henkilöitä oli Kaarle Aksel Gottlund (1796–1875). Gottlund asettui itämurteiden puolestapuhujaksi. "Otawa eli Suomalaisia Huvituksia" -teoksensa osassa 1 (pain. 1828) Gottlund kirjoittaa käyttämästään kielestä mm. näin: "Siitä, että tämä kirja on kirjutettu Savolaisten puheenmurrella, niin se tuntuu monellen ehkä vaikiaksi tätä ymmärtämään; mutta jos tahotten vähänkään vaivata ihtenne... niin hoksatten kohta mitä etten luullut ymmärtävänne, ja löyätten ettei eroitus ouk niin suuri, kuin se ensin teillen näyttäiksen" (op. cit., 550). Gottlundista saat tietää enemmän tästä 
          Gottlundin puheenmurre ei päässyt suomen kirjakieleksi, vaan kirjakieli luotiin pohjalta, jossa itä- ja länsimurteiden suhde on pyritty saamaan tasapuoliseksi, mitä se ei ollut Gottlundin käyttämässä kielimuodossa. Itse asiassa Gottlundin ajatus oli, että kirjoittaisimme niin kuin puhumme eli hänen murteellaan "Kirjuta niin kuin puhutaan! ja puhu niin kuin hoastetaan!" (Asiasta enemmän tästä osoitteesta.) 
         Keskeiseksi henkilöksi kirjakielen uudistamisessa nousi Elias Lönnrot (1802–1884), Kalevalan runojen kerääjä ja niiden yhteen sommittelija. (Gottlundin ja Lönnrotin suhteesta saa lisätietoa tästä) Tässä yhteydessä on mainittava myös Suomalais-ruotsalainen sanakirja, jonka Elias Lönnrot avustajineen toimitti vuosien 1866 ja 1880 välisenä aikana. Sekä tällä sanakirjalla että Kalevalalla tuli olemaan tärkeä sija suomen muokkaamisessa toimivaksi kirjakieleksi. (Lisätietoa tästä osoitteesta.) 
          Raimo Jussila toteaa artikkelissaan Keskipisteenä Kalevala:"Jos etsitään vanhan kirjasuomen ajan kieli- ja kirjallisuusperusteista päätekohtaa ja kielen kehityksen murroskohtaa – tai paremminkin nykysuomen alkukohtaa – siihen tarjoutuu itsestään selvästi Kalevala, nimenomaan sen toinen laitos vuodelta 1849" (op. cit., 550). Kalevalan merkitys perustuu Jussilan mukaan neljään seikkaan: 1- suomalaisten kansallistunto kohosi Kalevalan myötä, 2- eepos osoitti suomen olevan toimiva ja ilmaisuvoimainen kieli, 3- Kalevalan sanastossa ja kieliopillisissa rakenteissa oli paljon itämurteille ominaisia aineksia, joista kehittyvä suomen yleiskieli sai lisää keinovaroja. Kun itämurteiden asema vahvistui yleiskielessä, tästä tuli entistä paremmin suomen eri murteita puhuvien ihmisten yhteinen kieli. 4- Kalevala antoi sysäyksen monille taiteen lajeille, ei vähiten kuvaamataiteelle ja suomenkieliselle kaunokirjallisuudelle.
          Raimo Jussila tarkastelee artikkelissaan Kalevalan sanastoa suhteessa vanhaan kirjasuomeen, karjalaan, suomen murteisiin ja nykysuomeen vertaamalla noista kielimuodoista tehtyjen sanakirjojen sanastoja toimittamansa Kalevalan sanakirjan (2009) sanastoon. Jussilan tutkimustulokset osoittavat, että Kalevalan sanastollinen yhtäläisyys vanhaan kirjasuomeen, nykysuomeen ja karjalan kieleen on noin 50 % ja suomen murteisiin 75 %. Kalevalan kieli eroaa näin ollen merkittävästi vanhasta kirjasuomesta ja sijoittuu lähemmäksi suomen murteita, joiden merkitys suomen kirjakielen kehittymiselle on aina ollut hyvin suuri. (Lisää Kalevalan ja suomen kielen suhteesta Kati Lampela 2008.)

          Minä tutustuin Kalevalaan varsinaisesti vasta murrosikäisenä, 12–13 vuoden ikäisenä, samaan aikaan, kun rupesin harrastamaan partiota. Viehätyin retkeilystä, metsässä liikkumisesta viikonloppuisin ja lomilla. Luin metsässä ja tuntureilla elämiseen liittyvää kirjallisuutta, johon kuului myös Kalevala ja Kanteletarkin. Näistä lähteistä löysin maailman, joka ei ollut asvaltin ja kaupungin kivimuurien pilaama. Sekä tuntureiden saamelaiset että Kalevalan runonlaulajat olivat sankareitani; yksi huomatuimpia näistä laulajista oli Larin Paraske (1833–1904), jonka patsas Helsingin Hesperian puistossa oli lähellä kotiani. Ihailin laulajien kykyä muistaa runoja ja kehittää mielikuvitusmaailmoja keskellä heidän usein kovaa arkielämäänsä.
          Kalevalan 14. runo vaikutti minuun voimakkaasti. Siinä kerrotaan, miten Lemminkäinen mieli naida Pohjan akan tyttären, mutta akkapa asetti urhollemme kolme kosiotehtävää. Tämän piti pyytää Hiiden hirvi, suistaa tulinen Hiiden ruuna ja ampua Tuonelan joutsen. Runo päättyy kolkosti: suoritettuaan kaksi ensimmäistä tehtävää metsänjumalien avulla Lemminkäinen lähtee ampumaan joutsenta. Manalassa urhoamme odottaa kuitenkin märkähattu karjapaimen, joka tappaa hänet kamalalla tavalla: "...syöksi lieto Lemminkäisen, kaotti Kalevan poian Tuonen mustahan jokehen, pahimpahan pyörtehesen. Meni lieto Lemminkäinen, meni koskessa kolisten, myötävirrassa vilisten tuonne Tuonelan tuville." 
        Runon sisällön lisäksi minua kiehtoi sen kieli, kalevalamittainen poljento, äänteiden laadun ja pituuden vaihtelu: "Lähen nyt miehistä metsälle, urohista ulkotöille, Tapiolan tietä myöten, Tapion talojen kautta..." Kalevalan oudot sanat olivat oma lukunsa. Minulla oli apunani Aimo Turusen (1912–2000) Kalevalan sanakirja vuodelta 1949. Sen avulla ja arvaamalla kasvatin suomen kielen sanastoani.
          Minua ihmetytti erityisesti se, että Kalevalassa oli niin paljon sanoja, joita ei ollut suomen kirjakielessä; kaikki sanat eivät olleet kulkeutuneet yhteiseksi omaksemme. Jotkin niistä tuntuivat ilmaisevan asian vivahteikkaammin kuin yleisessä käytössä olevat sanat. Näitä olivat murrosaikaisten muistiinpanojeni mukaan määhkiä 'penkoa', niukua 'valittaa', ojelvoinen 'suora jälki, ura', oloksi 'tarpeeksi, kylliksi', piipio 'kovakourainen', pungastaa 'saada jotakin aikaan työllä ja vaivalla', teltamoinen 'onnen etsijä, onnellinen' ja vilmeikkö 'tukkimetsä, parsikko'. 
           Harrasteluni huipentui siihen, että rupesin kirjoittamaan sanoilla, joita olin Kalevalasta oppinut. Oppikoulun suomen opettajani aivan ilmeisesti vaivaantui, kun laadin aineen käyttäen mahdollisimman monta Kalevalasta peräisin olevaa sanaa. Opettajani oli normaalikieltä käyttävä ihminen: hän ei saanut selvää siitä, mitä halusin sanoa, vaan antoi minulle aineesta arvosanan "0" ja tiivisti näkemyksensä lyhyeen kommenttiin "En ymmärrä". 
          Muistikirjastani löysin runon tuolta myrskyisältä ajalta. Näin se kulkee:
"Utustele tai usise, ulo kumminkin kotoa, jonkun tönkän töläytätkin, vaaraman tahi tapuran, väinästä toki väkesi, vie'u vieläkin enempi, vieriele veet utalat, kaamostele kammomasi." Jätän lukijan tehtäväksi saada tuosta selvää. 
          Enää en kehitä sanastollisesti poikkeuksellista kieltä, jos kohta sepitän toki uusia sanoja, joista muutaman olen huomannut löytäneen tiensä yleiskieleen (kirjeillä ja eläköityä). Suomen sanasto siis laajenee, uusia sanoja tulee siihen jatkuvasti ja sanoja jää tietenkin myös pois käytöstä. Mutta viipykäämme hetki vielä menneissä ajoissa.
          Tapasin suomen kielen lehtorin Aila Harjun kotona 70-luvun alussa Hans Selo-nimisen kirjailijan, jolta on julkaistu kaksi kirjaa Diiva (1970) ja Pilvihipiäinen (1985). Hans Selo (oik. Hans Selonen, 1945–2003) teki minuun vaikutuksen, koska hänellä oli hyvin omintakeinen tapa käyttää sanoja. Monissa se herätti kielteisiä tuntemuksia. Kauko Röyhkä (oik. Jukka-Pekka Välimaa, 1959– ) moitti Selon Pilvihipiäistä "epätavallisista sanoista" ja teki niistä luettelonkin: tsufepannu, siemensarvi, taftisatiinirusetti, sijaissovitusoppi, skonoskole, hyöristara, superdreadnought, konsensuaalikontrahti, röntgensade-katkaisuyksikkö, sahajauhorumpu, kalbteesi, meromiktinen. 
          Seloa en sen koommin tavannut. Nyt ajattelen, että murrosikäinen minäni olisi vallan hyvin voinut löytää hänestä sielunveljen. Koimme viehätyksen toisenlaisuuden luomisesta kielen sanakeinojen rajoja rikkomalla. Yleiskielinen ilmaisu ei ollut meidän tapamme aikaansaada todellisuuksia. Edesmennyt suomen opettajani olisi varmaan ollut yhtä kriittinen Seloa kuin minuakin kohtaan, mutta vain toisesta meistä tuli kirjailija.    
          Suomenopettajani muiston kunniaksi sanottakoon, että hän oli usean luokkatoverini todistuksen mukaan opettaja, joka todella auttoi heitä kehittämään kirjallista ilmaisukykyään, oppimaan tätä tärkeintä vierasta kieltämme, ensikieltämme kirjoitetussa muodossa.
          Jean-Paul Sartre pohti sanojen luonnetta näin: 
Mutta näin on laita: paitsi joitakin vanhuksia, jotka kastavat kynänsä kölninveteen, ja pikku keikareita, jotka kirjoittavat kuin teurastajat, kukaan ei kirjoita hyvin äidinkieltään. Se johtuu Sanan luonteesta: puhutaan omaa kieltä, kirjoitetaan vieraalla kielellä.”   
      Kirjakieli sanoineen ja rakenteineen ei ole ensikieleni, mutta hyvin lähellä se on sitä. Minun tieni suomen kirjakielen hallintaan on ollut jatkuvaa kamppailua sanojen kanssa tai ehkä osuvammin sanojen sovittamisen kanssa, niin että ne vastaisivat sitä, mitä olen tarkoittanut. Ote kirjailija T.S. Eliotin runosta East Cocker sopii tähän (suomennos minun, originaalin saa lukeakseen tästä)
¨Kas tässä olen, keskitiellä kaksikymmen vuotta kuluttaneena —   
kaksikymmentä vuotta enimmäkseen tuhlanneena, vuodet l'entre deux guerres 
pyrkien käyttämään sanoja, ja jokainen yritys   
on aivan uusi alku ja erilainen epäonnistuminen
koska on vain opittu saamaan voitto sanoista
asiaa varten jota enää ei ole tarpeen sanoa tai tavalla 
jolla enää ei ole valmis sitä sanomaan. 

Kirjallisuutta: 
- Carl Axel (= Karl Aksel) Gottlund. 1828. Otawa eli Suomalaisia huvituksia. 1. osa. Tukhulmi: Norstedt ja hänen Poikansa.
- Thomas Stearns Eliot. 1943. East Coker (V) teoksessa Four Quartets. Harcourt.
- Raimo Jussila. 2010. Keskipisteenä Kalevala. Teoksessa: Sanoista kirjakieliin. Juhlakirja Kaisa Häkkiselle 17. marraskuuta 2010. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 259. Helsinki 2010. S. 37–41. www.sgr.fi/sust/sust259 sust259_jussila.pdf. 
- Raimo Jussila. 2009. Kalevalan sanakirja. Helsinki: Otava.
- Sami Liuhto."Kuin suihkukaivo lentäisi taivaalla". Pdf. 
- Martti Rapola. 1960. Sanojemme ensiesiintymiä Agricolasta Yrjö Koskiseen. Helsinki: Otava.
- Jean-Paul Sartre. 1965.Sanat. (Les mots, 1964). Suom. Raili Moberg. Helsinki: Otava.
- Hans Selo. 1970. Diiva. Porvoo: WSOY.
- Hans Selo. 1985. Pilvihipiäinen. Kustannus Oy Odessa.
- Aimo Turunen. 1949. Kalevalan sanakirja : Lexique du Kalevala. Helsinki: SKS. 
Internet-lähteitä: 
- http://akonkka.blogspot.se/2007/03/sartren-sanat.html  
- http://neba.finlit.fi/oppimateriaali/kielijaidentiteetti/main.php?target=kansankielisyyskanta 
- http://oedipa.tripod.com/eliot-2.html  
- http://sokl.uef.fi/aineistot/Aidinkieli/kirjasuomi/lonnrot.html) 
- http://www.kalevalaseura.fi/kaku/sivu.php?n=p2a1&s=p2a1s4&h=hp2a1&f=fp2s
- http://www.toenpera.fi/juva/gottlundinpuistikko/kirjallisuus/gottlund.html
- http://yle.fi/aihe/artikkeli /2014/09/23/aristoteleen-kantapaa-ja-mies-kalevalan-varjosta