11/30/16

Aleppon valtaaminen. Mitä Putin oikein ajatteli?


Lähde: Novoje Vremja (Uusi Aika), 2.11.2016
Kirjoittaja: Leonid Radzihovskij 
Suomennos: Kaarlo Voionmaa
Syyrian jälleenrakentaminen rauhanomaiseksi valtioksi siinä muodossa kuin se oli sodan alkuun asti on utopistinen tehtävä. Eikä tätä tehtävää kukaan otakaan itselleen. Syyrian tilanteen selvittäminen ei ole mahdollista, koska maassa ei ole, sikäli kuin ymmärrän, yhtenäistä rintamalinjaa, ei ole yhtä Stalingradia, johon Aleppoa vertaisi. Alepon valtaaminen ei ole Stalingrad. Julkisten suhteiden näkökulmasta valtaaminen olisi erittäin tehokas asia; se tekisi suuren vaikutuksen, Putin osoittautuisi jälleen sankariksi, Hannibaliksi, Caesariksi ja Napoleoniksi yhtenä persoonana. 
          USA:n vaaleihin Aleppo ei vaikuta mitenkään. Ei miltään kannalta. Amerikkalainen valitsijakunta kerta kaikkiaan vähät välittää, parlamentaarisesti ilmaisten, Alepon kaupungista. Vaalit ovat yksinkertaisesti sirkus. Niin, gladiaattoreiden sirkus, kaunis, vaikuttava, mutta todellisuudessa mikä? 
          USA:n vaalien tulos on, kaikista esitetyistä kysymyksistä päätellen, ratkaistu etukäteen. Jotta sen muuttaisi, lähimpien kahden - kolmen päivän kuluessa on esitettävä vakuuttavan kompromettoivaa aineistoa siitä, että hän (Hilary Clinton, suomentajan huomautus) raiskasi kolmivuotiaan pojan, tappoi sitten omin käsin tämän, leikkeli ja hautasi hänet Valkoisen talon edessä olevaan nurmeen (siihen aikaan, kun presidenttinä oli Bill); tuo hauta on kaivettava auki ja ruumis näytettävä yleisölle. Silloin vaalien tuloksen voi muuttaa. Vähemmällä sitä ei voi muuttaa. Ja Aleppo ei muuta tässä yhtään mitään. Se mihin Putin sitten ryhtyy, siitä ei ole tietoa.Tapahtuuko se ennen vaaleja vai niiden jälkeen, sitä en tiedä. Mahdollisimman pian ja ennen vaaleja. USA:n sisäisen tilanteen näkökulmasta tämä ei muuta mitään.
Alepon valtaus ei ole Staliningrad
Päälle päätteeksi Amerikan seuraava hallinto astuu valtaan ensi vuoden alussa: Amerikassa on 100 päivän ylimenokausi. Tämän vuoksi aikaa on kylliksi.
          Sinänsä kukaan ei tarvitse Alepon kaupunkia. Samoin on Syyrian laita. Tämä on raakaa suhdetoimintaa. Gladiaattoreiden taistelua. Vaikuttavaa. Maailman kaikki joukkoviestimet juoksevat tämän virran mukana. Sotimisen suhteen en ole mikään sen asiantuntija, mutta päätellen siitä, mitä näen, Alepon valtaus ei lopeta sotaa Syyriassa. Sota tulee jatkumaan siellä viimeiseen syyrialaiseen saakka.
          Sisällissota, johon osallistuvat mitä aktiivisimmin kymmenet eri maat, ei yksinkertaisesti voi tästä syystä päättyä. Siellä sotivat Saudi-Arabia, Qatar, Punaisenmeren valtiot, mitä rikkaimmat maat, joilta ei puutu rahaa. Ne tukevat Bašar al-Assadin vastaista oppositiota ja tulevat tukemaan sitä, kuka Alepon sitten saakin. 
          Siellä sotivat Iran ja Hizbollahin joukot, ja ne tulevat jatkamaan sotimista, koska ne eivät sodi Assadin puolesta, joka on niille yhdentekevä, vaan Saudi-Arabiaa vastaan. Siinä kaksi osallistujaa, jotka ovat taistelleet, taistelevat ja tulevat taistelemaan.
          Siellä taistelevat kurdit, joille oman valtion, Kurdistanin, luominen on elämän ja kuoleman kysymys. Siellä taistelevat turkkilaiset, joita ei kiinnosta Syyria eikä al-Assad, vaan se, että Kurdistania ei syntyisi. Sinne ovat tyhmyyttään tunkeutuneet myös eurooppalaiset ja amerikkalaiset. Kuten Putinkin vetääkseen amerikkalaisia ja eurooppalaisia nenästä. Ja niin kauan kuin tämä sekamelska höyryää Syyriassa, kuinka sota voisi loppua?
          Syyria on yksinkertaisesti sotatoimialue, jossa pelaajat tekevät selviksi omat suhteensa. Mitä tulee IS:ään, sen loppu on arveluni mukaan ennakoitavissa. Se ajetaan siihen luolaan, josta se nousi. Mutta IS:n tilalle tulee uusia fanaatikkoja. Fanatismihan on aate, ja aatetta on vaikea tappaa kuulalla.
          Syyrian kohtalo ei muutu: tulen keskus siirtyy vain toiseen paikkaan. Intensiteetti saattaa vähetä, ehdottomasti, mutta Syyrian jälleenrakentaminen rauhanomaiseksi valtioksi siinä muodossa kuin se oli sodan alkuun asti, on utopistinen tehtävä. Sen lisäksi arvelen, että siihen tehtävään ei kukaan ryhdy. Tehtävä on toisaalla: kuka ketäkin näpäyttää nenälle. Putin todella haluaa näpäyttää amerikkalaisia nenälle Alepossa. On täysin mahdollista, että hän onnistuu siinä lähiaikoina, tosin Syyriaa kohtaan se on vain erittäin huono asenne.

11/27/16

Krim, Trump ja sanktiot

Kirjoittanut: Leonid Radzihovskij, venäläinen journalisti ja publisisti. 
Lähde: Новое Время (Novoje Vremja, Uusi Aika) 25.11.2016. Suomentanut: Kaarlo Voionmaa)

Omien sanojensa mukaan Trump tulee Valkoiseen taloon, ei sananjulistajana eikä lähetyssaarnajana vaan liikemiehenä, ja sen vuoksi hänen kaikissa myönnytyksissään Venäjälle on kyse kaupanteosta ja siitä, mitä Kreml voi tarjota vastineeksi. Vaalikampanjan aikana Donald Trump ilmoitti, että hän on valmis tarkastelemaan Krimin tunnustamista Venäjään kuuluvana alueena ja sanktioiden poistamista Venäjän liittovaltion kanssa. Mutta missä määrin tämä on mahdollista? Amerikan presidentti voi tuskin omin päin muuttaa USA:n virallista kantaa niemimaan suhteen. Kongressi on hyväksynyt lain, joka kieltää Krimin Venäjään liittämisen tunnustamisen eli presidentin päätöksellä sitä ei voi muuttaa. Amerikan Kongressi ei ole Venäjän valtakunnan duuma, se ei ole kiltti laitos eikä se muuta päätöksiään, kun kelloa soitetaan Valkoisesta talosta. Toisin sanoen Kongressin kannan muuttumisesta ei voi olla puhettakaan. 
          Toinen asia on se, että itse päätös ei merkitse mitään, se on tyhjän pantti, symbolinen turha paperi. Kuka välittää USA:n kongressin päätöksestä? Baltian maiden liittämistä Neuvostoliittoon Kongressi ei tunnustanut 50 vuoteen, mutta tämä ei estänyt amerikkalaisia pitämästä yllä kauppasuhteita Moskovan kanssa. 
          Realistisempi kysymys koskee sitä, kumoaako USA:n presidentti Venäjän vastaiset sanktiot. Sivumennen sanoen, amerikkalaisten sanktiot, jotka kohdistuvat konkreettisiin venäläisiin virkamiehiin ovat todella yhdentekevät. Ei ole kovin tärkeätä, poistetaanko ne vai ei. 2 tai 22 venäläistä virkamiestä eivät lähde Manhattanille – sinne he lähettävät omat lapsensa. Paljon tärkeämpiä sanktioita ovat sektorikohtaiset (se että estetään luottojen antaminen venäläisille yhtiöille ja näihin investoiminen). Luulen, että Trump on valmis muuttamaan tämän. Häntä ei todellakaan kiinnosta Krim eikä Ukraina, mistä hän ei ole kertaakaan edes maininnut. 
          Mutta omien sanojensa mukaan Trump ei tule Valkoiseen taloon sananjulistajana eikä lähetyssaarnaajana vaan liikemiehenä. Toisin sanoen hän kumoaa sanktiot vain tiettyjä Venäjän taholta tulevia toimia vastaan. Jos taas Venäjä ei tarjoa mitään, mitä järkeä uuden presidentin on mennä yksipuolisiin myönnytyksiin? Bisnestä ei tehdä niin. Näin on, koska kyse on kaupanteosta, siitä mitä Venäjä pystyy ehdottamaan USA:lle.
          Toiseksi, mitä Trump voi tehdä? Hän voi lopettaa kaiken sekaantumisen eurooppalaisten päätöksiin, lopettaa Euroopan poliittisen painostamisen, kuten Barak Obama teki. Ilman amerikkalaisten painostamista Eurooppa aivan varmasti kumoaa myös sanktiot. Tai ainakin heikentää niitä siinä määrin, että ne tosiasiallisesti menettävät kaiken merkityksensä. Viralliset tuomitsevat sanat jäävät aivan varmasti elämään, niitä kukaan ei rupea kumoamaan. 
          Putinille on tärkeätä, että muut maat tunnustavat Krimin Venäjään kuuluvaksi alueeksi, mutta hän ymmärtää aivan hyvin, että se ei ole mahdollista. Valtakunnallisena vaikuttajana Putinille on tärkeätä taloudellinen tilanne, sanktioiden purkaminen ja se, mitä hän tästä joutuu maksamaan. Minusta näyttää siltä, että Lännelle ei riitä se, että Venäjä purkaa voimassa olevat vastasanktionsa. Länsi haluaa tiettyjä poliittisia myönnytyksiä – jos ei Ukrainan suunnalla, niin vaikkapa Syyriassa päin. Hyvien suhteiden näkökulmasta tämäkään kysymys ei ole yksinkertainen. 
          Jokin aika sitten Putinin suosio kohosi jälleen ennennäkemättömän korkealle: hänellä on 86%:n kannatus eli yhtä suuri kuin Krimin tapahtumien aikaan. Voi kysyä, mitä on tapahtunut, minkä toisen Krimin Putin on saanut aikaan. Vastaus: venäläiset ovat vakuuttuneita siitä, että Putinin ansiota on Trumpin vaalivoitto.
          Venäjällä yleinen mielipide legitimoi jälleen Putinin, tällä kertaa Euroopan kanssa käydyn sodan moraalisena voittajana. Puuttumatta koko kiistaan, johon kuuluvat hysteerikot ja viha Länttä kohtaan, Venäjän yleinen mielipide ja myös Venäjän eliitti on tuntenut olonsa epämukavaksi tiedotuksellisessa, psykologisessa ja poliittisessa vastakkainasettelussa Lännen kanssa. 
          Mutta nyt venäläiset julkiviestimet kertovat, että Putin on pelannut kaiken uudestaan, hankkinut erittäin tärkeän moraalisen voiton antamatta askeltakaan periksi, ja Amerikassa on valittu presidentti, joka suhtautuu myönteisesti Venäjään. Tämä on Venäjän television mukaan Putinin voitto. Hän pääsi tavoitteeseensa, odotti, ratkaisi tilanteen, mikä sai aikaan uuden innostuksen aallon. 
          Tämän takia Putinille on toisaalta erittäin edullista se, että suhteet Amerikan, Euroopan jne. kanssa saataisiin kuntoon. Ja se on erittäin yksinkertaista: vähennetään keskinäisen kiroilun määrää, siinä kaikki. Todellisuudessa Venäjällä ei ole mitään eripuraa Euroopan kanssa, mikään ei erota niitä. 
          Toisaalta tämä on Putinille tietyssä määrin vaarallista. Jos kiroilu Lännen kanssa lakkaa, laskee psykologisen sodan aste, viholliskuva häviää ja murenee. Ja jos ei ole viholliskuvaa, millä hallita yleistä mielipidettä? Minkä tutin sille syöttäisi? Nämä ovat ne kaksi puolta, joiden välissä Putin joutuu keinumaan.
Lukijoiden reaktioita

Saksalainen kirjoittaja (5 tykkää tästä, 6 ei)

Kaikki Amerikan sanktiot Venäjää vastaan olivat Kongressin päättämiä, niin yksittäisiä virkamiehiä koskevat kuin konkreettisia venäläisiä yrityksiä koskevat. Sen takia Trump ei pysty mitään niistä kumoamaan. Vain se pystyy purkamaan ne, joka niistä päätti, ja se (Kongressi) ei tule purkamaan niitä. Sen takia venäläisten muka-isänmaallisten ilahtunut reaktio Trumpin valinnasta näyttää hyvin typerältä.. 

Ukrainalainen kirjoittaja (15 tykkää, 5 ei) 
Radzihovskij siirtyy enimmäkseen analyysista fantasian puolelle. Yksi asia vain puuttuu – tuoreet ideat. ”Ukrainan vaihtaminen Syyriaan” ei todellakaan ole, anteeksi vain, edes eilispäivän tuote, se ei ole tuote ylimalkaan. Kuten väite siitä, että Venäjää ei huolestuta sanktiot alempana olevalla lisäyksellä: ”Putinille on tärkeätä sanktioiden purkaminen.” No, kirsikka tässä pahentuneessa tuotteessa on ehdottomasti: ”Putin liittyi Trumpiin”. Tähän on tapana kirjoittaa ”aplodeja”. 
         Vielä amerikkalaiset eivät tiedä, minkälainen hän on, presidentti Trump. Hänen tiimiään ei ole vielä muodostettu. Vielä Trump itsekään ei ole päässyt perille kaikista uuteen työhönsä liittyvistä viisauksista. Vaan ”Putin liittyi Trumpiin”. Jos Kremlin väki näyttää idiooteilta, puhuu kuin idiootit ja tekee idioottimaisia juttuja, se on venäläisten asia. Mutta Radzihovskij ei yritä asettua ”riippumattomaksi analyytikoksi” ja toistaa Kremlin idioottmaisia fraaseja, jotka on ennalta tarkoitettu sisäiseen käyttöön yksinomaan Venäjällä. Tämä kaikki on naurettavaa.

11/17/16

Venäjän aseteknologia takaa: Ei koskaan enää maailmansotaa!

"Pyhä Venäjä" (Mihail Nesterov (1862 - 1942) vuonna 1905)
Kääntäjän johdanto:
Kyseessä on Argumenty i fakty (Argumentteja ja faktoja) -sanomalehden numerossa 42 (19 – 25 lokakuuta 2016) julkaistu Andrej Karaulovin haastattelu Dajte strane 3-4 goda! (Antakaa maalle 3 – 4 vuotta aikaa). Artikkeli on verkossa (http://www.aif.ru/ politics/russia/andrey_karaulov_dayte_strane_3-4_goda) ja sen otsikkoa hakusanana käyttäen voi kuukeloida venäjänkielisiä tekstejä, jotka liittyvät artikkeliin.  
          Andrej Karaulov, 58 vuotta, on kotimaassaan Venäjällä tunnetuksi tullut lehtimies ja televisiossa suositun Totuuden hetki -ohjelman vetäjä. Hän on siis Venäjällä käytävän julkisen keskustelun keskeisiä henkilöitä. Tässä häntä haastattelee Argumenty i fakty -lehden journalisti Olga Šablinskaja.
         Haastattelu on suomennettu siksi, että siinä käsitellään asioita, jotka koskevat vallitsevaa maailmanpoliittista tilannetta. Karaulov antaa niihin yhden venäläisen näkemyksen.

Haastattelu

Šablinskaja: Andrej Viktorovič, aiemmassa haastattelussamme sanoitte, että Neuvostoliiton aseteollisuus alunperin kehitti Internetin ja kännykät. Avainsana tässä on "neuvostoliitto". Onko tiedemiehillämme mitään näytettävää maailmalle nykyään?

Karaulov: Totta kai on. Ottakaamme esimerkiksi raidease, sen muunnelma. Akateemikko Fortov on kehittämässä maailman voimakkainta elektromagneettista raidetykkiä. Se ei käytä mitään räjähdysainetta. Kranaatti lähtee – hirveätä edes kuvitella – 2,5 kilometrin sekuntinopeudella. Sen kantama on – vielä hirveämpää kuvitella – 463 kilometriä. Monta kertaa pitempi kuin ruutitykkien kantama. Amerikkalaiset ovat luvanneet tehdä raidetykin 7 – 8 vuoden kuluessa ja sijoittaa sen sota-aluksiinsa. Minun on vaikea kuvitella, miten sellainen tykki laitetaan sota-alukseen, mutta meidän tutkimustyömme ei koske vain sota-aseita, ei. Raidetykki liittyy ennen muuta avaruuteen, jossa on asteroideja. Akateemikko Fortovin ja hänen kollegojensa työ suuntautuu siis rauhanomaisiin päämääriin. Olemme itse asiassa unohtaneet, että jos Tunguusiaan vuonna 1908 iskeytynyt meteoriitti olisi pudonnut 42 minuuttia aikaisemmin, Pietaria ei olisi olemassa...
Infogad bild 1
Tässä kaiketi on se mitä tekstissä tarkoitetaan raidetykillä. Kiitos Martti Koivistoiselle kuvavihjeestä!
Toinen esimerkki. Radioelektroninen sodankäynti. Kyseessä on yksi tehokkaimmista 21. vuosisadan aseista. Sen todisti amerikkalainen sota-alus Donald Cook, joka ilmestyi äkkiä Mustallemerelle vaarallisen lähelle aluerajamme. Sen yli lensi meidän hävittäjämme, ja radioelektronisten aseiden avulla se lamaannutti tuon erittäin modernin aluksen toiminnot. Alus "kuuroutui" ja "sokeutui" täysin. Kapteeni ohjasi Donald Cookin pois Mustaltamereltä rannekellon avulla, jossa oli suunnanosoitin. Kun alus ankkuroitui Stambulissa, puolet sen miehistöstä jätti eropyynnön.
USS Donald Cook Hudson-joella Manhattanin edustalla vuonna 2012.
"Donald Cook", huippumoderni sota-alus, kotiympäristössään
          Arvelen, että juuri radioelektronisten aseiden avulla autoimme Erdoganin lentokonetta – kyllä kyllä, me, Venäjä! – karistamaan takaa-ajajat ilmatilassa sinä yönä, kun Turkissa kukistettiin vallankaappausyritys. Kuten tiedetään, kaksi lentokonetta ajoi takaa Turkin presidentin lentokonetta, mutta ne kadottivat tämän näkyvistä. Ja eikö meidän tiedustelumme varoittanut Erdogania tekeillä olevasta vallankaappausyrityksestä muutamaa tuntia ennen sen tapahtumista?
          Meidän "Huskymme" (ven. Haski/Хаски) – uusimmat viidennen sukupolven vedenalaiset alukset – varustetaan ydinkärkiohjuksilla, joiden parissa paraikaa työskennellään Makejevin rakettikeskuksessa.1
          Raja-raketti (ven. Raketa Rubež/Ракета Рубеж) on Moskovan lämpötekniikan laitoksessa toimivan akateemikko Solomonovin erittäin huomattava luomus. Nähdäkseni se on nimittäin ase, joka jättää taakseen amerikkalaiset raketit 10 – 15 vuodeksi – tällä hetkellä olemme vakavasti puhuen heitä edellä mannertenvälisten rakettien osalta. Ja jos Solomonov annetaan aikaa vielä 2 – 3 vuotta, silloin olemme amerikkalaisten edellä lopullisesti. Se tarkoittaa, että kolmas maailmansota, joka Krimin Venäjään palauttamisen jälkeen näytti lähes väistämättömältä, on lopullisesti – ja tätä korostan, lopullisesti – estetty. Ase joka meillä on, takaa USA:n ja minkä tahansa hyökkäävän maan vääjäämättömän tappion. "Rajaa" on mahdoton tuhota sen enempää lähtöalustalla kuin avaruudessa. Ja lisäksi on niin, että avaruudessa raketti jakautuu moneen osaan. Ja jokainen niistä on kuin yksi Tšernobyl. "Raja" pystyy iskemään minkä tahansa ilmatorjuntapuolustuksen läpi. Ja muutkin koneemme toimivat niin, että amerikkalainen ilmatorjunta on niiden edessä voimaton.  
          On tärkeätä ymmärtää kaikkein keskeisin seikka: joka kolmatta puolustusteknologiaa sovelletaan siviiliteollisuudessa. 
Šablinskaja: Entä "rauhanomaiset" esimerkit?
Karaulov: Niitä on vaikka millä mitalla. Venäjällähän iloittiin tästä ihmeestä: päänsiirrosta. Kuuluisa venäläinen kirurgi Vladimir Petrovič Demihov siirsi koiran pään. Jokin aika sitten puhuin ohjelmoija Valerij Spiridonovin kanssa, joka odottaa päänsiirtoa. Spiridonov puhui ihan oikein: leikkaus, joka italialaisen lääkärin täytyy hänelle tehdä, perustuu täysin meidän koulutukseemme, Demihovin työhön.
         Vuonna 2000 kuuluisa Ernst Muldašev suoritti silmänsiirron Tamara Gorbačov-nimiselle potilaalle. Tämä vaikuttaa itsessään mahdottomalta – silmän siirtäminen!
         Ihmisen geeniperimä on professori Konstantin Skrjabinin nerokas löytö, jonka ansiosta tutkijoille on tarjoutunut mahdollisuus ohjata geneettistä informaatiota ja ihmisen elimistön prosesseja. Itse asiassa pääsemme eroon kaikista sairauksista, kun saamme tietää, mihin esi-isämme sairastuivat vielä 400 vuotta sitten. Valtava määrä sairauksiahan periytyy geneettisesti.
         Nykyään monilla maanpuolustuksen, teollisuuden, lääketieteen ym. aloilla tehdään erittäin tärkeitä keksintöjä, joilla on valtava tulevaisuus. Mutta ikävä kyllä, monista tiedemiestemme saavutuksista meillä ei yksinkertaisesti ole tietoa. Olemme laiskoja ja välinpitämättömiä. Emme yksinkertaisesti tunne sankareitamme, ja kaikki... 
         Mutta me pystymme. Eikö tilanteeseen vaikuta masentunut mieliala eikä laiskuus tai välinpitämättömyys? Monet ovat menettäneet kriisin takia työpaikkansa, palkat ovat laskeneet, hinnat nousseet. Mutta tämä vaikuttaa vain siihen, että vaikeudet yhdistävät kansaa, ja itse asiassa jokaisen on aika ottaa itseään niskasta kiinni. 
         Jos kyse on taloudesta, meillä on yltä kyllin ongelmia. Kuta enemmän kehitymme, sitä enemmän niitä ilmaantuu. Mutta tosiasia pysyy tosiasiana – sanktiot eivät ole murskanneet Venäjää, ne eivät ole tuhonneet teollisuuttamme eivätkä elektroniikkaamme. Antakaa maalle aikaa vielä 3 – 4 vuotta. Tällä hetkellä USA on meitä 15 vuotta jäljessä teknologian suhteen. He tulevat jäämään meistä jälkeen noin 100 vuotta. Tarvitsee vain käydä ammattimaisesti käsiksi kaikkeen. Siellä missä on vahva ohjaaja, siellä syntyy tulosta. Ilman vahvaa ohjaajaa, ei synny tulostakaan. 
         Niin, olen samaa mieltä, nykyään on kummallisia pysyviä määräyksiä. Mutta ei se mitään – erehdyksistä oppii. Katso kuvernöörejä – nykyään he toimivat aina vain paremmin. 
Šablinskaja: Andrej Viktorovič, miten teidät saisi taipumaan rauhanomaisempaan suuntaan, haastattelumme on aivan ilmeisesti saanut "sotaisan" luonteen. Mitä minua, tytärtäni ja kollegoitani hyödyttää se, että ohitamme Amerikan rakettien osalta? 
Karaulov: Siitä on se hyöty, että sinä elät satavuotiaaksi ja että ei tule sotia. Kun kukaan ei tule sinua pommittamaan. Kun pääsi yläpuolelle ei koskaan ilmaannu amerikkalaista ohjaajatonta lentokonetta. (Karaulov puhuu painokkaasti.) Krimin Venäjään palauttamisen jälkeen on maamme ilmatilaa loukattu neljätoista kertaa raa'asti ohjaajattomin taistelukonein, jotka ovat amerikkalaista ja israelilaista perua. Koskaan ei tule enää vedenalainen atomialus kulkemaan aluevesillämme Muurmanskin lähellä, kuten tapahtui melko äskettäin. Mistä alkaa meidän alueemme ja mistä Amerikan? Tarvitaanko mannermaajalustaa? Siinä on 30% maailman öljy-, kaasu- ja harvinaisten metallien varannoista. Puolustusta varten meillä on "Apila" (ven. Trilistnik), arktiset tukikohtamme – nämä ainutlaatuiset rakennelmat, suurenmoinen teknologia, komposiitit. Kaikki tämä merkitsee sitä, Šablinskaja, että sinä ja sinun lapsesi ovat aina turvassa. Ja sinä tulet elämään todella rauhassa ja levossa. Ja voit sytyttää kynttilät niille, jotka saivat aikaan sellaiset aseet, että sinä voit nukkua levollisesti. Ja niin voi koko maamme.

11/1/16

Mitt Finland som jag minns det

Jag framförde den här berättelsen 2016-11-01 på tillställningen ”Berätta mera: TEMA Finland” som arrangerades av Senior Göteborg i samarbete med det finska förvaltningsområdet i Göteborg och dess processledare Tia Edlund.

Jag är pensionär sedan tre år tillbaka, gift med Stina, pappa till fyra vuxna barn och svärfar till en trevlig svensk kille. Vi har också en hund, golden retriever som hunnit bli elva år och därmed pensionär på hundvis. Jag är en disputerad språkvetare och docent i finska vid Uleåborgs universitet. Jag har tillbringat hälften av mitt 68- åriga liv i Finland och den andra hälften i Sverige och två år i Norge.
          Jag har sex syskon av vilka ett har dött. Numera träffas vi ganska sällan pga. att vi bor på olika håll i världen. När vi fortfarande var barn och tonåringar, bodde vi i en lagom stor lägenhet i Helsingfors centrum, i stadsdelen Tölö.
          Min pappa jobbade som intendent på Finska nationalmuseets myntkabinett, dvs. han kunde allt om gamla mynt och pengar. När det gäller pengar av dagens valör tjänade han som vanliga tjänstemän brukade göra. Pappa hade mycket samarbete med sin svenska kollega som kallade sin arbetsplats för ”Kungliga myntkabinettet”. Farsan reagerade på detta: han kallade sitt kabinett för ”republikanskt”.
Det republikanska myntkabinettets skatter
          Morsan var mamma till sju barn vilket innebar mycket praktiskt arbete trots att vi hade hembiträde när vi var små. Mamma var kunnig inom teater och drama och teaterkritiker på en finsk tidskrift. Hon var också lärare i historia på ett läroverk och översättare. Hon översatte främst facklitteratur från olika språk till finska. 
          En översättning som hon gjorde kommer jag särskilt väl ihåg. Det var Nicholas V. Riasanovskys stora verk ”History of Russia”, Rysslands historia. Morsan blev efter ett mycket mödosamt arbete färdig med översättningen. Men saken var inte klar med det. Låt oss komma ihåg att det var det tidiga 70-talets Finland vi levde i.
          Bokförlaget hade fått kalla fötter: nu ville det inte ge ut boken. Skälet var att boken innehöll politiskt ömtåligt stoff som t.ex. den hemska sanningen om terrorn under 30-talet som kostat flera hundratusen människor livet, om kollektivisering av jordbruket som bl.a. i Ukraina fört med sig svält och död och det grymma fånglägersystemet Gulag som varit i verksamhet ända till våra dagar. 
          Att förlaget gjorde så som det gjorde berodde enligt min mening på den utrikespolitiska självcensur som då rådde i Finland. Att översätta böcker var således ingen harmlös sysselsättning utan kunde ha oanade konsekvenser. Och observera. Jag blev ingen rysshatare som alltför många finländare var. Senare i läroverket valde jag att läsa ryska. Da, ja ljublju russkij jazyk – jag gillar det ryska språket.

Бабушка с яблоками - Babushka med äpplen
         När jag och mina syskon kom i skolåldern fanns det ingen grundskola i Finland som i Sverige. Lagen om skolreformen stiftades 1968 och det nya skolsystemet genomfördes stegvis i landet under 70-talet. Finland följde Sverige i denna reform med den skillnaden att i Finland har man läroplikt och i Sverige skolplikt. Jag och mina syskon gick emellertid fortfarande i den fyraåriga folkskolan som våra föräldrar. Det var fyra viktiga år på vår studiebana.
          Det jag kommer ihåg från min folkskoletid är främst fyra saker. För det första, vi var väldigt många. Barnkullarna födda 1947 och 1948 var de största i Finlands historia, 108 168 respektive 107 759 barn. I jämförelse kan jag nämna att år 2015 föddes 55 472 barn i Finland, alltså 49% mindre än under de barnrika åren i slutet av 40-talet. Vi hade inga videofilmer att titta på, inga mobiler eller datorer, inga föräldrar som skulle skjutsa oss till träning – som väldigt många andra familjer hade vi ingen bil på 50-talet. Vi barn var många och vi lekte ihop på gator, stadskvarters innegårdar och parker. Vi hade kul. Så minns jag min tidiga barndom.  

           För det andra var det ett faktum att Finland vare ett mycket fattigare land än Sverige. Finlands bruttonationalprodukt per capita var under 50-talet ca. 60% av Sveriges motsvarande BNP. Oundvikligen avspeglades familjernas ekonomiska och sociala skillnader i skolans värld. I min klass fanns en pojke som hette Markku. Läraren sa att Markku inte klarade av att lära sig läsa. Men Markku var min kompis. Jag gillade inte vad läraren sa. Jag tog Markku hem till mig, och när morsan undrade vad vi höll på med berättade jag vad läraren hade sagt om Markku. Jag ville visa att läraren hade fel. Och hon hade fel. Markku lärde sig läsa då jag hjälpte till lite. När jag var hemma hos Markku var det bara hans mamma jag såg. Markku sa att hans pappa var sjöman som hade gått till sjöss. 
          För det tredje vill jag berätta om vad som hände senhösten 1956. Då gick jag i tredje klass. Som ni säkert kommer ihåg, reste sig ungrare till uppror i oktober det året. Cirka 200 000 ungrare deltog i upproret med krav på demokrati och reformer. Det skickades förnödenheter från Finland till de nödställda i Ungern.Julen närmade sig och vår lärare pratade om Ungerns svåra tid.   
          Säkert var det den annalkande juletiden som gjorde att hon också tog upp en annan svår tid, evakueringen av Karelen under vinter- och fortsättningskriget. Vår lärare var en av de 450 000 som evakuerades från Karelen undan den framryckande röda armén. Nu mindes hon hur hon och hennes familj hade firat jul i Karelen innan de hemska krigen. Det var hjärtskärande. Till slut grät vi alla små trettio barn med henne. På så vis flätades in de två tragiska händelseförloppen samman hos oss, Ungernrevolten 1956 och evakueringen av Karelen. 
          För det fjärde vill jag inte sticka under stol med att jag är finne. Hur utvecklades denna etniska till- och samhörighet? Jag tror att det är delvis på grund av eller tack vare min folkskolelärare på fjärde klass i folkskolan. I denna klass var vi alla pojkar.Vår lärare var en ung karl som strålade av kraft, disciplin och flit. Självfallet skulle vi ha skidtävling när vintern kom.Vi var finnar och vi höll på Veikko Hakulinen medan svenskarna hurrade för Sixten Jernberg.
 
De två hjältarna: Veikko Hakulinen och Sixtgen Jernberg
          Tävlingen ägde rum i den näraliggande parken. Hur det nu än var så tog några av mina klasskamrater en genväg när de trodde att läraren var utom synhåll. Självfallet avslöjades detta. Vi såg att läraren tyckte mycket illa om detta bus. Han sa dock ingenting. Vi samlades i klassrummet och satt i all stillhet i våra skolbänkar. Läraren stod på katedern och såg inte arg ut men bekymrad. Sedan sa han något om det som hade hänt på skidspåret och fortsatte:”Pojkar, ni måste lära er vad finskheten är. Den grundar sig på tre S. Det första är S som sisu, envishet och ork.” Och han skrev ordet SISU på tavlan. SISU. ”Det andra är S som sauna.” Alltså SAUNA, bastu. ”Och det tredje är S som i Sibelius” slog läraren fast. De pojkar som hade fuskat och genat i skidtävlingen hade inte visat SISU. En finne visar alltid sisu.   
          ”Sauna” fortsatte läraren, ”betyder renhet. Vi är inga smutsiga trashankar utan vi håller oss rena. Vi tvättar oss regelbundet och går till bastun om det är möjligt.” Sauna, tänkte jag. Vi kastar bad på kiuas, dvs. vatten på de heta stenarna. Kan det bli bättre? Löyly, den härliga ångan och ljudet ”shhh” när vattnet sjuder på stenarna. Detta förutsatt att inte någon tokskalle har värmt kiuas för mycket. Då kan ångan vara infernaliskt het.
           ”Och det tredje,” fortsatte läraren, ”är S som i Sibelius. Vi uppskattar kultur som vi har skapat och skapar, bland annat den stora kompositören Sibelius verk.” Läraren skrev Sibelius på tavlan. Jag tänkte på Finlandia-hymnen som är den vackraste finska hymnen. Sisu, sauna, Sibelius. Den finska treenigheten. Är den inte en bra sammanfattning av vad finskhet kan vara för nånting eller ska vi lägga till ett S. S som skola. Att värna om utbildningens kvalitet och tillgänglihet för alla är oerhört viktigt för ett litet folk som finländarna. 
         Nästa år fyller republiken Finland 100 år. Lördagen den 24 september samlades 10 000 människor på Senattorget i Helsingfors centrum. Det var en stordemonstration mot rasism och främlingsfientlighet. Tillställningen avslutades med Finlandia-hymnen vilket jag tycker var genialt. Min kärlek för det land jag föddes i är djup men villkorlig: ingen främlingsfientlighet ska finnas, solidaritet ska råda med andra folk som också vill väl för vårt hem, denna blåa glob som kretsar kring solen, ett av rymdens fusionskraftverket. 
         Jag vill avsluta genom att sjunga första versen av Finlandia-hymnen som Jean Sibelius har komponerat. Den finska texten har skrivits av Veikko Antero Koskenniemi år 1941. 
        Oi Suomi, katso, Sinun päiväs koittaa,
        yön uhka karkoitettu on jo pois,
        ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa
        kuin itse taivahan kansi sois.
        Yön vallat aamun valkeus jo voittaa,
        sun päiväs koittaa, oi synnyinmaa.

        (Översättning av Joel Rundt)
        O, Finland, se, din morgonljusning randas,
        och natten skingras hotfullt mörk och lång.
        Hör lärkans röst med rymdens susning 
        blandas,
        snart rymden fylles av jubelsång.
        Se natten flyr och fritt du åter andas.
        Din morgon ljusnar, o fosterland.


 

10/5/16

Haluavatko venäläiset sotaa - Чи хочуть росіяни війни?

Я виявив, що у мене завжди багато читачів в Україні. Я дуже 
щасливий. Важливим є питання, чи хоче Росія війну. 
Jevtushenko говорить у своєму вірші, росіяни не хочуть війни. 
Але чи можемо ми довіряти їм? Росіяни почали свою частину 
Другої світової війни, коли вони напали на Фінляндію без 
оголошення війни. Це було 30 листопада 1939 але росіяни 
не змогли взяти Фінляндію. Тепер вони зайняли Крим, а їх 
війська знаходяться на сході України. Чого вони хочуть? 
Детальніше про війну? Я відчуваю жалість до Jevtushenko. 
Він був хорошим поетом.
 (This is a Google translation from English into Ukrainian.) 
 
К двадцатилетнему юбилею Договора о дружбе, сотрудничестве и взаимопомощи между Финляндией и СССР был возведён монумент «Статуя мира».
О возникновении памятника хорошо рассказывает текст, выбитый на пьедестале на финском, шведском и русском языках: «Финский народ установил этот памятник как символ мирного сосуществования и дружбы между Финляндией и СССР 6.4.1968 г.»

More: https://www.youtube.com/watch?v=wSxQBNYPC9c 
and here: https://www.youtube.com/watch?v=AvIdpgfpBcw


8/9/16

Krimin tataarit eivät alistuneet

Kirjoittaja: Leonid Mlechin
Suomennos: Kaarlo Voionmaa.
Sulkeisiin laitetut numerot (1)...(4) vastaavat artikkelin lopussa olevia alaviitteitä.

Novaja Gazeta
(julkaisu n:ro 49, 11.5.2016) 

Älkää peitelkö, keitä te olette!

Krimin tataarit ovat kansa, jonka historia ja kohtalo ovat dramaattisia, jolla on päämäärä ja joka on osoittanut uskomatonta sitkeyttä ja peräänantamattomuutta saavuttaakseen päämääränsä.
Kolme vuotta sitten tavallisena toukokuun päivänä – Krimin tataarien karkotuksen vuosipäivänä – Simferolon kaupungin elokuvateatterissa oli Hajtarma-elokuvan ensiesitys. Sen aihe on yksinkertainen: kahdesti Neuvostoliiton Sankarin arvonimen saanut kaartin majuri Amethan Sultan saapuu vuoden 1944 toukokuussa lomalle kotikaupunkiinsa Alupkaan. Yöllä toukokuun 18:ntena hänen silmiensä edessä kaikki Krimin tataarit ajetaan kodeistaan, viedään saattueena juna-asemalle, tungetaan vaunuihin ja deportoidaan. Ja taistelukunniamerkin saanut upseeri, yksi parhaista Suuren Isänmaallisen sodan eliittilentäjistä, joka ei pelännyt lähteä taisteluun ja kuin ihmeen kaupalla selviytyi, näkee kauhukseen, mitä hänen kansalleen tapahtuu.
           Olen nähnyt melko paljon filmejä väestön pakkosiirroista. Valkokankaalla niitä suorittavat lähes aina natsit. Olemme tottuneet tähän kuvaan: julmat SS:n miehet mustassa asepuvussaan tai Wehrmachtin harmaan vihreässä univormussaan, vastenmieliset yhteistoimintamiehet, petturit ”Polizei”-käsivarsinauhoineen ajavat rauhanomaista kansaa kuolemaan.
           Hajtarma-filmissä on neuvostoihmistä puistattava hirveä kuva: puna-armeijan sotilaat hätyyttävät rauhallista kansanjoukkoa. Noiden kaadereitten katsominen on kuohuttava kokemus! Vieressäni istunut vanhahko mies itki ja sanoi hiljaa: ”Olin neljä vuotta, kun meitä tuolla tavoin...” Juuri sillä hetkellä valkokankaalla naisia ja lapsia tungettiin vaunuihin.
           Toukokuun 10:ntenä vuonna 1944 sisäasioiden kansankomissaari Berija osoitti Stalinille, Korkeimmalle ylipäällikölle, salaisen kirjallisen muistion: ”Ottaen huomioon Krimin tataarien petolliset teot neuvostokansaa vastaan ja lähtien Krimin tataarien jatkuvan elämisen epätoivottavuudesta Neuvostoliiton raja-alueella, NL:n sisäasioiden Kansallinen komisariaatti saattaa Teidän harkittavaksenne Valtiollisen asevoimien komitean päätösehdotuksen kaikkien Krimin alueella olevien tataarien karkottamisesta.”
           Tuollaiset päätökset tehtiin nopeasti. Seuraavana päivänä, toukokuun 11:ntenä, Valtiollinen asevoimien komitea teki päätöksen n:ro 5859ss Krimin tataarien pakkosiirrosta ja heidän siirtämisestään Uzbekistaniin, Kazakstaniin ja Marin autonomiseen neuvostotasavaltaan.
           Saksan sotajoukkojen vallattua Krimin, Bahtšisaraissa perustettiin Islamilainen komitea, joka osoitti halukkuutta tehdä yhteistyötä valloittajan hallinnon kanssa. Myöhemmin komitea siirtyi Simferopoliin, ja sitä alettiin kutsua Tataarien komiteaksi. Löytyi niitä, jotka olivat loukkaantuneet neuvostovaltaa kohtaan. Julma kollektivisointi, moskeijoiden sulkeminen, painostus islamilaista kulttuuria vastaan, kansallisten alueiden hävittäminen... Ja tämän lisäksi krimintataarin kieltä alettiin kirjoittaa kyrillisin kirjaimin vuonna 1938.
           Saksalaiset sallivat siirtymisen uusiin turkkilaisiin aakkosiin, jotka perustuvat latinalaisiin aakkosiin, sekä ”Asat Krim” (”Vapautettu Krim”) -lehden ja ”Ana.Jurt” (”Äiti Synnyinmaa”) -aikakauslehden julkaisemisen. Tataarilaiskomitean aktivistit ottivat perustaakseen oman hallituksensa saksalaisen protektoraatin alaisuudessa. He eivät tienneet, että saksalaisilla oli omat suunnitelmansa. Krimin ja Taurian (1) kenraalikomissaariksi nimitetty Alfred Frauenfeld päätyi siihen, että Krim on paratiisi maan päällä, joka paikkana ei ole Alppeja, Ranskan Rivieraa tai Sisiliaa huonompi. Hän ehdotti Hitlerille Krimin väestön vaihtamista, venäläisten ja ukrainalaisten poistamista ja niemimaan asuttamista saksalaisilla.
           Vuoden 1942 heinäkuun ensimmäisinä päivinä Hitler pohti päämajassaan Sudenpesässä (Wolfsschanze): ”Katson että gauleiter (=aluejohtaja) Frauenfeldin ehdotus on erittäin hyödyllinen. Krim on maa, jossa on ihanat joet ja hunajaiset rannat...”
           SS:n koneistossa palvelevat historiantutkijat todistivat, että saksalaisilla on oikeus Krimiin, sillä kauan sitten niemimaata hallitsivat muinaiset gootit. Reichsführer-SS (SS-valtakunnan-johtaja) Heinrich Himmler ehdotti Krimille uutta nimeä, ”Gotengauta” eli ”Goottienmaata”. Simferopolin uudeksi nimeksi hän päätti antaa ”Gotenburgin”.

Kuka auttoi Hitleriä?

Saksalaiset jakoivat Neuvostoliiton kansat tiettyihin luokkiin. Etuoikeutettuun asemaan pääsivät balttilaiset, Keski-Aasian kansojen edustajat sekä kasakat, joita pidettiin luonteeltaan venäläis- ja eritoten moskovalaisvastaisina. Islaminuskoisten käsitettiin olevan todellisia liittolaisia, ja siksi Krimin tataareista muodostettiin vapaaehtoisjoukkoja, jotka auttoivat valloittajia etsimään partisaaneja.
           Partisaanien komentajat raportoidessaan Moskovaan kaikista epäonnistumisistaan selittivät niiden johtuvan Krimin tataarien petollisuudesta. Puolueen Krimin aluekomitea ei pitänyt sellaista selitystä uskottavana. Vuoden 1942 narraskuun 18:ntena aluekomitean toimisto hyväksyi päätöksen otsikolla ”Virheistä, joiden on annettu tapahtua arvioitaessa Krimin tataarien käyttäytymistä näiden suhtautumisessa partisaaneihin, ja toimenpiteistä, jotka koskevat heidän likvidoimistaan ja poliittisen työn vahvistamista tataarilaisväestön keskuudessa”. Aluekomitean toimisto totesi: ”Partisaanijoukkojen komentajat eivät ole informoineet keskusta totuudenmukaisesti, kaikki tataarit eivät suinkaan auta saksalaisia.”
           Oliko Krimin tataarien keskuudessa saksalaisten yhteistoimintamiehiä? Kyllä, heitä oli. Kuten oli latvialaisten, virolaisten, liettualaisten, ukrainalaisten, venäläisten jne. parissakin. Latvialaisia yhteistoimintamiehiä oli paljon enemmän kuin vastaavia krimintataarilaisia toimijoita. Ja ukrainalaisten keskuudessa heitä oli vielä sitäkin enemmän! Pelkästään Galitsian SS-divisioonaan värväytyi – täysin vapaaehtoisesti! – 80 000 nuorta ukrainalaista. Kaikkia ei hyväksytty, koska niin monta ei tarvittu. Mutta ei latvialaisia eikä ukrainalaisia deportoitu. (2)
          Krimin yhteistoimintamiehet (noin 5 000 ihmistä) tuomittiin fasisteista vapautumisen jälkeen sodanaikaisten lakien mukaan. Jokainen joka oli palvellut Hitleriä, pukeutunut natsien asepukuun, auttanut miehittäjiä, ilmiantanut partisaaneja, sai rangaistuksen, siitä ei ole epäilystäkään. Mutta ei kokonainen kansa! Eivät vanhukset , eivät naiset eivätkä lapset, jotka eivät olleet tehneet mitään häpeällistä. Eivätkä varsinkaan niiden sotilaiden perheet, jotka olivat taistelleet Saksaa vastaan rintamalla, eivätkä tietenkään puna-armeijan sotilaat, eivät puolue- ja taloustyöntekijät (mutta toki puolueen aluekomitean kollaboratöörit, sen ensimmäinen sihteeri etunenässä, ja Krimin Neuvostokansakomissariaatin työntekijät), eivät partisaanijoukkoihin osallistuneet (Krimin tataareissa oli myös partisaaneja).
           Mutta kaikki deportoitiin! Jopa Krimin tataarilaistaustaiset tšekistit, salaisen poliisin toimijat (3). Pakkosiirto ei koskenut vain muutamia ihmisiä vaan myös kaksinkertaista neuvostosankaria Amethania (4) ja lisäksi viittä muuta Neuvostoliiton sankaria. Loput puna-armeijan sotilaista, jopa arvomerkein palkitut, kutsuttiin pois rintamalta.Verinen sota oli vielä käynnissä, voittoon oli vielä yli vuosi, rintamalla jokainen taistelu oli tärkeä. Mutta sotaa käyvän armeijan Krimin tataarit lähetettiin karkotukseen.
           Miksi Stalin antoi käskyn karkottaa kaikki Krimin tataarit? Hän halusi kiihkeästi rangaista joitakuita siitä, että Krim oli menetetty.

Syyllisten löytäminen

Saksalaiset murtautuivat Krimille vuoden 1941 marraskuussa, mikä paljolti johtui eteläisen rintaman päällystön epäonnistuneista toimista. Tämä maksoi Stalinin suosikille, marsalkka Kulikille sotilasuran – hänet oli vastikään nimitetty asevoimien virkaatekeväksi kansankomissaariksi, ja nyt hänet vietiin oikeuden eteen. Vain Sevastopol onnistuttiin pitämään.
           Yritykset saada Krim takaisin romahtivat. Kovat taistelut jatkuivat muutamia kuukausia. Vuoden 1942 toukokuussa saksalaisten sotajoukot murskasivat Krimin rintaman, heinäkuussa ne ottivat haltuunsa Sevastopolin. Krimin strategisesti tärkeän niemimaan menetyksen Stalin koki erittäin kipeänä. Krimin tappio tuhosi uran vielä yhdeltä kansankomissariaatin asevoimissa toimineelta Stalinin luottohenkilöltä, ensimmäisen asteen armeijankomissaari Lev Mehlisiltä, joka edusti Pääesikuntaa Krimin rintamalla. Kozlov, rintaman komentava kenraali, alennettiin arvoasemaltaan ja virka-arvoltaan.
           Marsalkka Zhukov muisteli: ”Toukokuussa 1942 Stalin suhtautui melko pehmeästi Krimin katastrofin syyllisiin ilmeisestikin siksi, että hän myönsi oman henkilökohtaisen vastuunsa siitä.” Mutta jonkun oli vastattava epäonnistumisesta. Jonkun, mutta ei hänen. Aleksandr Tvardovskij merkitsi osuvasti muistiin tämän stalinistisen tyylin:
Oh, hän osasi häikäilemättä,
kun ei leikkiä vain laskenut,
virheittensä suuren määrän
heti pistää toisten laskuun
Ja Krimin tataarit joutuivat vastaamaan Stalinin virheistä.

Täydellinen nimien vaihtaminen

Vuoden 1944 heinäkuussa ”Krimin alueen puhdistamisoperaation läpiviemisessä neuvostovastaisista ja sionistisista elementeistä” kunnostautuneet valtion turvallisuuden varakansankomissaari Bogdan Zakharevich Kobulov ja sisäasioiden varakansankomissaari Ivan Aleksandrovich Serov saivat Punalipun kunniamerkin.
           Kobulov teloitettiin yhdessä Berijan kanssa vuonna 1953. Armeijan kenraalista Serovista tuli Valtion turvallisuuskomitean ensimmäinen puheenjohtaja, ja hän eli hyvin vanhaksi. Kobulov ja Serov toimivat kahdestaan Krimin krimintataarien karkotus-operaation aikana. Samanaikaisesti karkotettiin myös kreikkalaisia, bulgaareja ja armenialaisia. Yhteensä kaikkiaan noin 200 000 ihmistä. Monet kuolivat matkan aikana. Uudessa paikassa – ja usein karkotetut astuivat junasta suoraan aukealle pellolle – he palelivat, olivat nälissään ja sairastuivat. Ensimmäisen puolen vuoden aikana pelkästään Uzbekistanissa kuoli 16 000 ihmistä.
           Joka puolella maata kolhoosilaisia kehotettiin muuttamaan Krimille. Aluksi halukkaita ei ollut kovin paljon. Muuttajat asettuivat asumaan Krimin tataarien tyhjentyneisiin taloihin. Kului kymmeniä vuosia, ja niiden entiset asukkaat alkoivat palata takaisin. Ilmestyivät kynnykselle ja sanoivat:”Tämä on meidän talomme...” Ja niin oli laskettu perusta tuleville konflikteille.
           Jo vuoden 1921 lokakuun 18:ntena entisen Taurian kuvernementin alueelle muodostettiin Krimin autonominen sosialistinen neuvostotasavalta Venäjän sosialistisen ja federatiivisen neuvostotasavallan (Venäjän SFNT) yhteyteen. Nyt Krimin autonomia hävitettiin. Vuoden 1944 kesäkuun 30:ntena NL:n korkeimman neuvoston presidiumi muodosti Krimin autonomisesta sosialistisesta neuvostotasavallasta (Krimin ASNT) Krimin alueen.
           Täydellinen kylien, asuintaajamien ja katujen nimien vaihtaminen alkoi, jotta niemimaalla eläneiden kansanryhmien muisto häviäisi. Venäjän SFNT:n korkeimman neuvoston presidiumi vahvisti uudet nimet 1062 asuinpaikalle. Paikannimistö muutettiin täysin. Bahtšisarai säilyi todennäköisesti vain sen vuoksi, että Pushkin oli ylistänyt sitä.
Pettureiden leima
Runsaan kolmen vuoden kuluttua sodan päättymisestä, vuoden 1948 marraskuun 26:ntena, valtakunnan turvallisuushallinnon ehdotuksesta NL:n korkeimman neuvoston presidiumi antoi vielä yhden julman määräyksen: saksalaiset, kalmukit, inguushit, tshetsheenit, balkaarit, Krimin tataarit ja muut etniset ryhmät on siirrettävä kaukaisiin piirikuntiin lopullisesti.
           Toisin sanoen sekä deportoitujen lapset että heidän lapsen-lapsensa julistettiin jo syntyessään rikollisiksi ja heille langetettiin tuomio: elinikäinen karkotus. Poistuminen omin luvin asuin-paikoista rangaistiin jopa 20 vuoden pakkotyöllä.
           Kenraalieversti Viktor Ivanovich Alidin, joka yhteen aikaan toimi valtion turvallisuushallinnon osaston esimiehenä, muisteli oltuaan tekemisissä pakkosiirtolaisten kanssa: ”Asutuspaikoissa kehittyi oikeudettomuutta, laittomuutta ja mielivaltaa.”     
          Karkotettujen kansallisuuksien jäsenet määrättiin elämään uusissa paikoissa loppuikänsä. Kaikki liikkuminen asuinpaikan rajojen yli katsottiin paoksi. Molotov allekirjoitti ohjeen, jonka mukaan kaikki pikkulapset, joiden vanhemmat ovat karkotettuja siirtolaisia, kuuluvat syntymästään lähtien myös karkotettuihin ja ovat näiden rekisterissä.
           Pojat ja tytöt kuulivat koulussa olevansa ”fasisteja”, ”pettureita”, ”pakkosiirtolaisia”. Sukupolvi toisensa jälkeen kasvoi tietoisena syyllisyydestään synnyinmaata kohtaan. Karkotettujen lapset ja lapsenlapset kärsivät siitä, että heitä pidettiin ”kansan-pettureina”. Historian oppitunnilla opettajatar sanoi: ”No niin, luokallamme on Ajdyr-poika. Kunnon poika, mutta hän on Krimin tataari. Ja Krimin tataarit olivat sotavuosina pettureita.” Miltähän pojasta tuntui pioneerihuivi kaulassa kuulla olevansa petturi? Sillä petturihan hän ei ollut! Hän syntyi monta vuotta sodan jälkeen!
           Mutta tuo vahvisti luonteen lujuutta. Krimin tataarit eivät yrittäneet missään vaiheessa salata, keitä he ovat. Mutta miksi heidän oli sanottava, että he olivat Krimin tataareja? Jos he olisivat sanoneet, että ovat vain tataareja, ei olisi tullut kysymyksiä! Mutta se ei käynyt päinsä. Vanhemmat toistivat lapsilleen: ”Älkää vain peitelkö, keitä te olette. Olette Krimin tataareja, ja teidän on oltava siitä ylpeitä.” Ja kaikki kuin yhtenä miehenä kaipasivat vain yhtä asiaa – palaamista Krimille, synnyinpaikkaan.

Älkää vapauttako!

Stalinin kuoleman jälkeen alistettujen kansojen maine palautettiin. Karkotettujen – niiden, jotka olivat säilyneet hengissä, ja heidän lastensa – sallittiin palata kotiin. Mutta Krimin tataareja myönny-tykset eivät koskeneet. Miksi?
           Vuoden 1954 alussa Krim luovutettiin Venäjän SFNT:n yhteydestä Ukrainalle. Niemimaalla määräilivät Kievin virkamiehet. He eivät halunneet Krimin tataarien palaavan ylelliselle kylpyläalueelle. Eikä kulunut kuukauttakaan Krimin liittämisestä Neuvosto-Ukrainan yhteyteen, kun puolueen aluekomitea vuoden 1954 maaliskuun 15:ntenä pyysi Ukrainan kommunistipuolueen ensimmäistä sihteeriä Oleksi Ilarionovytš Kyrytšenkoa aikaansaamaan sen, että Moskova kieltäisi karkotettuja palaamasta niemimaalle. Kyrytšenko suhtautuen asiaan avoimen röyhkeästi ja diktatorisesti oli sinä hetkenä sille suosiollinen. Hänen ehdotuksensa toteutettiin. Ja pian Oleksi Ilarionovytš astui Keskuskomitean presidiumiin, muutti Moskovaan, ja hänestä tuli puolueen toinen henkilö.
           Vuoden 1956 marraskuun 24:ntenä NL:n kommunisti-puolueen keskuskomitea hyväksyi päätöksen ”kalmukkien, karatšaiden, balkaarien, tšetšeenien ja inguušien kansallisen autonomian palauttamisesta”. Entä Krimin tataarit? Heidän kohtalonsa suhteen ratkaisevaa roolia näytteli Ukrainan puoluekoneiston näkökanta. Päätökseen kirjattiin, että ”kansallisen autonomian myöntäminen Krimillä aiemmin asuneille tataareille on katsottava epätarkoituksenmukaiseksi pitäen mielessä, että entinen Krimin ASNT ei ollut vain tataarien autonomia, vaan käsitti itsessään monikansallisen tasavallan, jonka väestöstä tataarit muodostivat vähemmän kuin viideksennen, ja että Venäjän SFNT:n yhteydessä on tataarien kansallinen yhteisö, Tataarien ASNT, ja myös sen, että tätä nykyä Krimin territorio on Ukrainan SNT:n aluetta. Ottaen huomioon Krimillä aiemmin asuneiden tataarien pyrkimyksen kansalliseen yhteyteen, tehdään selväksi, että kaikilla sitä haluavilla on oikeus asettua asumaan Tataarien ASNT:n alueelle.”
           Mutta hehän halusivat palata kotiin! Ja väsymättä he vaivautuivat yhä uudestaan kääntymään korkeimman vallan puoleen. 10 vuoden kuluttua, Lokakuun vallankumouksen puolivuosisataisjuhlan aattona, nousi esiin jälleen kysymys Krimin tataarien paluusta. Mutta silloinen Neuvosto-Ukrainan johtaja, politbyroon jäsen Petr Efimovich Shelest, tuohon aikaan erittäin vaikutusvaltainen henkilö, torjui sellaisen mahdollisuuden: ”Huomattava osa Krimin tataarilaisväestöstä petti Synnyinmaan Suuren isänmaallisen sodan aikana tekemällä aktiivisesti yhteistyötä saksalaisfasististen maahantunkeutujien kanssa ja tuottamalla paljon surua väestölle ja saamalla aikaan vihaa.”
           Ukrainalaisen sihteerin kirje, jonka hän lähetti politbyroon tovereille, vaikutti uhkaavalta: ”Niiden 22 vuoden aikana, jotka ovat kuluneet tataarien karkottamisesta, heidän aiemmat elinpaikkansa on asutettu... Palattuaan Krimille jotkut henkilöt uhkaavat paikallisia asukkaita, hakevat omaisuuttaan ja ilmoittavat näille oikeutensa herättäen rauhattomuutta Krimin asukkaissa... Tataarien paluu aiemmille asuinpaikoilleen ja siihen liittyvä välttämätön tämänhetkisen asujaimiston suuren määrän muuttaminen Krimiltä aiheuttaisi suuria tappioita valtiollisille intresseille ja olisi suuri vääryys satojatuhansia Krimin kansalaisia kohtaan.”
           Moskovalaiset puolueihmiset, kieviläisiä näppärämpinä, keksivät ratkaisun. Vuoden 1967 syyskuun 5:ntenä ilmestyi NL:n Korkeimman neuvoston presidiumin julistus ”Tataarilaiskansalli-suutta olevista, Krimillä asuneista kansalaisista”. Julistus poisti Krimin tataareista petturin leiman: ”Perusteettomat syytökset aktiivisesta yhteistyöstä fasistien kanssa oli aiheettomasti yhdistetty Krimin koko tataarilaiseen väestöön.” Mutta julistuksen jälkeen tataareja ei päästetty muistuttamaan tapahtumasta: heitä ei rehabilitoitu saati armahdettu; heille annettiin anteeksi, mutta rikos, ilmeisestikin, oli tapahtunut...

He eivät alistuneet

Krimin tataareille ei annettu lupaa palata Krimille. Muodollisesti heiltä poistetiin kaikki rajoitukset. Mutta heille suositeltiin painokkaasti jäämistä sinne, minne heidät oli karkotettu. Krimillä heitä ei rekisteröity. Jos he kuitenkin saapuivat sinne, miliisi ajoi heidät pois ovelta. Jos he tekivät vastarintaa, heidät pantiin vankilaan.
           Krimin tataareja tutki valtion turvallisuuskomitean viides hallinto-osasto (alanaan taistelu ideologisia vahingontekoja vastaan), joka sai ohjeen ”olla sallimatta ekstremististä käyttäytymistä” - eli terroritekoja, kuljetusta ja taloutta koskevien töiden järjestyksen rikkomista, lakkoja. Mutta ei edes Valtion turvallisuuskomitea kyennyt heitä estämään. He pyrkivät itsepäisesti Krimille.
           Jo perestoikan aikana, vuoden 1988 kesällä, komitea jota johti NL:n Korkeimman neuvoston presidiumin puheenjohtaja Andrej Andrejevich Gromyko, tiedotti, että tataarien paluu Krimille ei ole mahdollista eikä tarkoituksenmukaista. Mutta siitä huolimatta he tulivat. Talot joissa heidän vanhempansa ja isovanhempansa olivat eläneet, olivat kauan olleet toisten ihmisten hallussa. He rakensivat uusia asumuksia. Ukrainalaiset vallanpitäjät käskivät heitä purkamaan KamA3-rakennelmat. Krimin tataarit valelivat itsensä bensiinillä ja seisoivat tupakansytyttimet kädessään valmiina pistämään itsensä tuleen, mikäli miliisi ei vetäydy pois. Ja vallanpitäjät lopulta – vetäytyivät.



Alaviitteet:
(1) Tauria oli itse asiassa muinaisten kreikkalaisten nimitys Krimin niemimaalle.
(2) Oikea laita Stalinin määräämistä väestön pakkosiirroista kerrotaan osoitteessa https://fi.wikipedia.org/wiki/Neuvostoliiton_v%C3%A4est%C3%B6nsiirrot
(3) Neuvostoliiton salaisesta poliisista lisää: https://fi.wikipedia.org/wiki/T%C5%A1eka
(4) Amethanista voi lukea enemmän tästä: https://sv.wikipedia.org/wiki/Amet-Chan_Sultan

Lisää tietoa saat tästä lähteestä: http://historianet.fi/rikokset/stalin-puhdisti-krimin-tataareista 

6/19/16

Hybridiä kaikki tyynni... vai onko?

Suomen kielen verkkosanakirja (www.suomisanakirja.fi/) kertoo, että hybridi tarkoittaa kahden tai useamman asian ristey(ty)mää. Erikoiskäyttöä edustaa sana hybridiauto, joka on sekä sähkö- että polttomoottorilla (ja mahdollisesti muullakin tekniikalla) kulkeva auto. Englanninkielisessä sanakirjassa mainitaan, että hybridejä ovat myös mm. sanat, jotka koostu­vat eri kielten aineksista. Tällainen on televisio, joka perustuu kreikan tele-sanan (merkitys 'kauko-') ja latinan visio-sanan ('näkeminen') risteymään. Etymologisesta lähteestä (etymonline.com/index.php?term= hybrid) käy selville, että nelisensataa vuotta sitten hybridillä oli tarkka merkitys: 'kesyn emakon ja villin karjun jälkeläinen' .

Sanan merkitys on muuttunut suomessa aikaa myöten; Nykysuomen sanakirjan 3:nnessa painoksessa (v. 1970) hybridi tarkoitti 'seka-siinnöstä, sekamuotoa, bastardia', ja bastardihan on halventava ilmaus 'aviottomasta lapsesta'. Nykyään hybridillä on vähättelevä sivumerkitys, mikä käy ilmi siitä, että esimerkiksi sana runkelo on Urbaanin sanakirjan mukaan 'kahden tehokkaan haukkumasanan vähemmän tehokas hybridi'. Hybridistä puut­tuu siis voimaa, joka puhtailla muodoilla on (ks. urbaanisanakirja. Com/ word/runkelo/).
         Hybridisyys on ajankohtainen asia, sillä joudumme tavan takaa tilantee­seen, jossa kaksi asiaa tai useampikin kohtaa. Hybridisyys on levinnyt kaikkialle. Sitä voisi pitää miellyttävänä asiana, koska se silottaa vasta­kohtien ristikkäiset piirteet ja yhdistää ne hybridiauton ja hybridisanojen tapaisiksi toimiviksi kokonaisuuksiksi. Myönteisen näkökulman vastapai­noksi voi esittää kriittisen näkemyksen hybridisyyteen. Sitä edustaa usalai­nen (1) tutkija Marwan M. Kraidy. Hän sanoo, että ihmiset puhuvat hybri­deistä usein kovin pintapuolisesti (2). Saatamme esimerkiksi väittää, että ”kaikki kulttuurit ovat hybridejä”. Itse asiassa yksi Usan johtavista lehdistä, Washington Post, julkaisi 1998 artikkelisarjan American Popular Culture Abroad (Usalainen populaarikulttuuri muissa maissa), jossa hybridisyyden universaalisuus usalaisittain ymmärrettynä oli pääteema. Ensimmäisen artikkelin otsikko oli American Pop Penetrates Worldwide (Usalainen pop tunkeutuu kaikkialle maailmaan).
          Kuten Kraidy huomauttaa, hybridisyydessä ei välttämättä ole kyse tasa­väkisten osapuolten sovittamisesta toisiinsa vaan niiden välisestä valta­suhteesta. Usan vientituotteet kuten pop-musiikki, filmit, monen monitui­set tehdasvalmisteet, itse englannin kieli jne. sekoittuvat paikallisiin vaihtoehtoihin ja saattavat jopa lakaista ne tieltään. Tämä on Usan ehdoilla tapahtuvaa hybridisoimista. Hybridisoidessaan muiden maiden kulttuureja ja kieliä – tuotteiden mukana tulevat niitä tarkoittavat sanat ja fraasit – usalaisuus säätää sen, mikä katsotaan moderniksi ja tavoiteltavaksi. Hybri­disyys ei siis ole mikään ongelmaton ihmiskuntaa yhdistävä ilmiö.
        Kielellisesti vaikutusvaltaisin hybridisoija on tällä hetkellä englannin kieli. Sen muuttumista maailmankieleksi on käsitelty erittäin paljon (3). Siitä ei pääse eroon tai kuten on sanottu: ”Englannin taito kuuluu nykyään yleis­sivistykseen.” Englannin rantautuminen Pohjolaan ja sen leviäminen täällä on herättänyt voimakkaita ja moneen suuntaan vetäviä tunteita (4). Muuan ruotsalainen journalisti kauhisteli Dagens Nyheterin pakinassaan (5) sitä, mitä Tukholman kielelliselle katukuvalle on tapahtunut. Siinä näkyy vilise­mällä englanninkieltä kuten Treat, Sandys Fridays, Hair Style Education, Love all jne.. Ruotsi on joutunut auttamatta sivuun. Miksi tämän on annet­tu tapahtua? Tilannetta ei näytä auttavan se, että Ruotsissa on vuonna 2009 voimaantunut kielilaki, jonka neljäs pykälä säätää, että ruotsi on Ruotsin pääkieli, ja viides pykälä, että ruotsi on yhteiskunnan yhteinen kieli, jota on voitava käyttää kaikilla yhteiskunnan alueilla (6). Ruotsin kielen aseman horjumisesta on huolissaan myös Språkförsvaret- (Kielenpuolus­tus-) järjestö. Viitteessä (7) on ote järjestön näkemyksistä, jotka liittyvät englannin asemaan Ruotsissa.
          Tosiasia on, että englanti ja tietyt muutkin kielet kuten arabia ovat sekoit­tuneet nykyruotsin sanastoon ja fraseologiaan tai, toisella tapaa ilmaisten, ne ovat antaneet lisiä sen ilmaisukeinoihin. Näin ruotsin kielen hybridisyys on lisääntynyt. Edellä mainittu journalisti on tästä syvästi huolissaan. Hän kirjoittaa: ”.. voiko sellainen pieni kieli kuin meidän (= ruotsi) sallia, että se huolettomasti ja pahaa aavistamatta on tekemisissä toisten ja suurem­pien kielten kanssa”, ja näillä kielillä hän viittaa englantiin ja asuinmaansa Itävallan pääkieleen saksaan? Hän pelkää, että ruotsi monen muun pienen kielen lailla lopulta kuihtuu ja ehkä jopa kuoleekin (katso kuitenkin tilastotietoja (8)).
         Minusta journalisti on turhaan huolissaan, sillä vaikka tukholmalaisen kau­pan mainoskilvessä lukisikin Boutique Surprise, Our Legacy, Oleana & friends tai Tweed Country Sports, myyjät liikkeen sisällä puhuvat varmasti ruotsia.Tukholman ja monen muunkin ei-anglo-usalaisen kaupungin kielel­lisesti hybridinen katukuva ei välttämättä johdu paikallisten kielten vähek­symisestä vaan muista syistä. Yritysten omistajilla on tietenkin tarve herättää huomiota tuotteitaan kohtaan ja saada niitä myydyksi. Englannin­kieliset sanat, jotka ovat vieraita mutta silti jotenkuten ymmärrettäviä, ovat mainioita täkyjä tähän tarkoitukseen.
Journalistimme otsikoi kirjoituksensa sanoilla Ärans och hjältarnas språk, suomeksi Kunnian ja sankareiden kieli. Kyse on saksalaisvaikutteisesta nationalismista, jonka soihdunkantajia Ruotsissa oli ilmauksen vuonna 1817 keksinyt runoilija Esaias Tegnér (1782–1846) (9). Aiheemme kan­nalta mielenkiintoista on se, mitä nimenomaan juuri ruotsin ja suomen hybridisyydelle tapahtui tämän nationalismin valinkauhassa (10). Johdan­noksi lyhyt historian kertaus.
          Euroopassa kansankielten kirjallinen käyttö lähti liikkeelle Italiasta; siellä italiaa (tai lähinnä sen toscanalaista varieteettia) alettiin viljellä kauno­kirjallisesti 1300-luvulla. Keskeisiä kirjailijoita oli Dante Alighieri (1265–1321), jota pidetään ”italian kirjakielen isänä”; hänen monumentaalinen runoteoksensa Jumalainen näytelmä valmistui 1320. Kansankielten kan­nalta tärkeä myöhempi tapahtuma oli uskonpuhdistus, jonka johtohenki­löitä oli Martin Luther (1483–1546). Hän saksansi Uuden testamentin vuonna 1522; hänen koko raamatun saksannoksensa oli valmis 1534. Maallisella puolella tähtäimessä oli kansankielen korottaminen avainase­maan saksalaisten kansallista identiteettiä luotaessa.
        Ruotsiin uskonpuhdistus tuli Saksasta vain vähäisellä viipeellä. Kustaa Vaasa (1496–1560) valittiin kuninkaaksi 1523, ja hänen tavoitteenaan oli vahva Ruotsin valtio, jossa ei ollut sijaa itsenäiselle ja vaikutusvaltaiselle kirkolle. Ylin teologinen auktoriteetti oli raamattu eikä ihminen kuten katolisten paavi. Uusi testamentti ilmestyi ruotsiksi 1526, suomeksi 1548, koko raamattu ruotsiksi 1541 (ns. Kustaa Vaasan raamattu) ja suomeksi 1642.

Kustaa Vaasan raamatun eksemplaari
 Kun kyse oli Jumalan sanaksi katsotun tekstin siirtämisestä ”pyhinä kieli­nä” pidetystä yleiskreikasta (Uuden testamentin osalta) ja hepreasta (Van­han testamentin osalta) kansankieliin, se asetti suuria vaatimuksia kääntä­jille. Työ oli uraauurtavaa saksan, ruotsin, suomen ja monen muunkin kie­len kohdalla; se loi pohjan vastaavan kansankielen kirjalliselle muodolle. Saksassa asia ideologisoitiin: katsottiin, että saksan kielen käytössä oli kyse kansakunnan kunniasta. Kieltä alettiin puhdistaa vieraista aineksista, joilla tarkoitettiin lainasanoja. Saksassa niiden sijaan kehitettiin uudissano­ja kuten 'hetkeä' tarkoittava Augenblick aiemman Moment-sanan sijaan, Bücherei 'kirjasto' sanan Bibliothek sijaan, Rechtschreibung 'oikeinkirjoi­tus' sanan Orthografie sijaan etc. Kielen puhdistamisen seurauksena saksan sanastollinen hybridisyys väheni. Kuten huomaamme suomen kirja­kieli seuraa saksan antamaa esimerkkiä, mikä antaa vihjeen siitä, että saksa vaikutti suomen sanaston omintakeisuuteen. Hybridisten vaihtoehto­jen (vaikkapa näin: ”momentti, piplioteekki, ortorahvia”) asemesta valittiin omat sanat, kuten edellä huomasimme. Kiintoisa yksityiskohta on, että saksan ”Augenblick” sai viron kielessä, joka myös seurasi puhdaskieli­syyden periaatetta, vastineekseen saksan mukaisesti ”silmapilk” 'hetki'.
          Saksalaisten kansallismielinen suhtautuminen kieleensä on vaikuttanut rat­kaisevasti ruotsalaisten ja suomalaisten sekä monen muunkin Itämeren alueella elävän kieliyhteisön asenteisiin. Puhdaskielisyyttä tähdentävä kieli-ideologia juurtui Ruotsiin ja Suomeen luterilaisuuden mukana, ja sillä oli keskeinen asema pitkälle 1900-luvun puolelle kieltä ja kielenkäyttöä koskevissa kysymyksissä. Kielen korrektisuutta on pidetty kansallisesti tärkeänä ”oikeakielisyydeksi” kutsuttuna asiana, jota viralliset elimet kuten kielitoimistot ovat valvoneet (ks. (11) jossa kerrotaan lyhyesti nykytilan­teesta).
           Tietenkin Ruotsin ja Suomen hybridisyyttä vieroksuvalla kielipolitiikalla on ollut vastineita monissa muissa maissa; omansalajinen esimerkki on Ranskan kielilaki, jolla pyritään torjumaan eritoten englannin kielen sano­jen ja ilmausten pesiytymistä ranskan kirjakieleen (12).
             Ruotsin ja Suomen kielipolitiikka ei ole ollut kuitenkaan aivan saman­laista, mikä on johtunut paitsi kielten erilaisuudesta myös siitä, että ruotsin ja suomen historia poikkeavat toisistaan: ruotsalaisten ei ole tarvinnut kamppailla kielensä virallisen aseman puolesta kuten suomalaisten. Suo­men kielen kehittyminen toimivaksi, kaikkia elämänaloja kattavaksi viesti­meksi on ollut erittäin pitkä ja paljon työtä vaatinut prosessi, johon tässä en kuitenkaan lähemmin puutu.
        Se että puhdas- tai oikeakielisyys hallitsi yleistä asennoitumista suomen kieleen, peitti suomen kielen erilliskehitykseen liittyneitä faktoja. Yksi niistä on se, että suomesta tuli oma kielensä, kun sitä käytettiin balttilaisten ja etenkin germaanisten kielten läheisessä vaikutuspiirissä. Kontaktien kiinteyttä suomalais- ja germaaniheimojen välillä osoittavat satojen sano­jen joukossa mm. äiti, ja ja jo, jotka ovat germaanilaiselta taholta saatuja lainoja. Germaanit jättivät jälkensä myös Suomen paikannimiin; niitä on ruotsinkielisen alueen ulkopuolella mm. Harjavalta. Aikaa myöten germaanilainen kansanaines kuitenkin sulautui suomalaisheimoiseen pääväestöön.
          Kun ruotsista saaduista lainoista puhutaan, on muistettava lukemattomat käännöslainat (esim. träd-gård – puu-tarha, väl-villig – hyvän-tahtoinen, skepps-brott – haaksi-rikko) ja ”puolilainat” eli varsinaiset hybridimuo­dosteet kuten tika-puu, jossa yhdistyy ruotsin antama 'askelta' tarkoittava steg-sana ja suomen oma puu-sana (13).
           Hybridisoidut ainekset veivät suomen kielen kehitystä eteenpäin, ja ne olivat pääosin germaanisen kansanryhmän antia. Pitkään vaikuttaneista historiallisista syistä johtui professori Lauri Hakulisen ilmaisua käyttääk­seni se, että ”... niin hyvin määrältään kuin kulttuuriarvoltaankin tärkein osa nykysuomen lainasanoista on saatu ruotsin kielestä” (14). Hakulinen mainitsee, että Nykysuomen sanakirjan 3:nnessa painoksessa on noin 201 000 hakusanaa, joista noin 71 600 on perussanoja tai joh­doksia, loput yhdyssanoja. Joidenkin laskelmien mukaan lainasanoja olisi suomen kirjakielessä n. 20 %. Se on vähän verrattuna vaikkapa ruotsiin, jonka sanastossa on kielentutkija Adolf Noreenin (1854–1925) mukaan 75 % pelkästään ala­saksalaisia lainasanoja (Hakulinen 1968: 479). Suomen lainasanojen määrä on todennäköisesti edellä annettua osuutta suurempi, kun huomioon ottaa kielen koko käyttöalan sanaston (15).
         Hybridisyys ei toki rajoitu sanastoon sinänsä vaan sitä esiintyy tietysti monella muullakin kielen lohkolla kuten ääntämyksessä, merkitys- ja lauseopissa sekä kielenkäyttötavoissa. Hybridisyyttä lisäävät yhteydet muihin kieliyhteisöihin, Internet, kielenpuhujien kielitaito, eri elämänalu­eiden jatkuva kehittyminen jne.. Mutta sillä on myös rajoittimensa, joita on vallitsevan elämänmuodon vakauden varmistaminen: on turvallisempaa käyttää kieltä, jota on ennenkin käyttänyt kuin keikailla kielellä, joka on muka modernimpaa. Hybridisoimista vähentää myös vuorovaikutus sinän­sä: haluamme ymmärtää viestejä, joita kuulemme. Liika hybridisyys saat­taa heikentää sitä, mikä inhimillisessä vuorovaikutuksessa on tärkeintä: ymmärtäminen ja ymmärretyksi tuleminen. 
Viitteet:
(1) Käytän sanoja ”usalainen” ja ”Usa” enkä ”amerikkalainen” ja ”Amerikka”. Kyseiset ilmaukset ovat akronyymeja, jotka on muodostettu sanojen ”United”, ”States” ja ”America” ensikirjaimesta.
(2) Marwan M. Kraidy. Hybridity in Cultural Globalization. Departmental Papers (ASC). Annenberg School for Communication. 8-2002. Verkko: http://repository.edu/asc_papers.
(3) Hyvä ja lyhyt maailman kielitilanteen esittely on Fred Karlssonin artikkeli Maailman kielitilanne, englannin kieli ja USA:n hegemonia, jonka voi imuroida verkostakin. Hän toteaa (s. 3): ”On noin 200-250 kieltä, joiden puhujia on enemmän kuin 1 miljoona. Esimerkiksi suomen kieli kuuluu... maailman suurten kielen joukkoon. Valtaenemmistöä maailman kielistä puhutaan kuitenkin pienissä puhujayhteisöissä. Maailman tyypillisen, mediaanikielen puhujien lukumäärä on niinkin alhainen kuin 5 000 - 6 000...” Fred Karlssonin artikkeli on ilmestynyt kahdessa lähteessä:
- Antero Jyränki, toim. Oikeuden kielet. Oikeus ja oikeudellinen ajattelu monikielisessä maailmassa. Turun yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan julkaisuja. Kokoomateosten sarja B:7, Turku. 1999. S. 57-73.
- Päivi Heino & Harri Westermarck, toim. Studia Generalia. Suomi EU:n puheenjohtajana, suomi Euroopan kielenä. Helsingin yliopiston vapaan sivistystyön toimikunta. Yliopistopaino, Helsinki 2000. S. 69-87.
(4) Suomen kielipoliittisen keskustelun yksi ääni on ”vapaa kielivalinta”, joka vastustaa ruotsin kielen pakollista opetusta Suomen kouluissa ja joka katsoo, että ”englannista on… tullut aikamme latina, jota kaikkien on osattava mahdollisimman hyvin”. http://vapaakielivalinta.fi/ kirjoitukset. php
(5) Richard Swartz. Ärans och hjältarnas språk. -Dagens Nyheter. Magasin.10.6.2016. S. 77.
(6) Ruotsin kielilain epävirallinen suomennos löytyy osoitteesta: www.simplesite.com/Tala/ 13312259). Ruotsin kielilain virallisen version voi poimia sivustosta http://www.riksdagen.se/ sv/dokument-lagar/ dokument/svensk-forfattningssamling/spraklag-2009600 sfs-2009-600. Todettakoon, että ruotsin asemaa tukeva laki säädettiin Suomessa 1809 eli 200 vuotta ennen vastaavaa Ruotsin lakia.
(7) Näin Språkförsvaret ihmettelee sivustossaan språkförsvaret.se/sf/ englannin kielen asemaa Ruotsissa: Varför breder engelskan ut sig på svenskans bekostnad? Varför använder svenska myndigheter sig överhuvudtaget av engelska beteckningar på olika enheter, byggnader, projekt och evenemang? Borde det inte vara en garanterad rättighet att få t.ex. bruksanvisningar och resevillkor på svenska i Sverige? Varför visas så många långfilmer på engelska och så få på svenska och andra språk i svensk tv? Varför är så många reklaminslag i tv och i andra massmedia i Sverige på engelska?
(8) Internetistä imuroitavissa olevien tietojen mukaan kielten syntyperäisten puhujien määrän suhteen ruotsi on sijalla 89. Maailmassa on määritelmästä riippuen 4 000–6 000 kieltä, joista enin osa on vain puhuttuja kieliä. Lisää tilastotietoa saa Lars-Gunnar Anderssonin laatimasta kirjasta Språktypologi och språksläktskap (Kielitypologia ja kielisukulaisuus), Stockholm: Liber, 2001, s. 46 – 49.
(9) Ks. Tobias Hardingin artikkelia Ärans och hjältarnas språk? Relationer till tidslighet i det politiska försvaret av svenska språket från 1500-talet och framåt. Verkko-osoite: www.språkförsvaret.se/sf/fileadmin/PDF/Harding.pdf.
(10) Tiivistän tässä kohdin asioita, joita Caspar Hirschi käsittelee perusteellisesti ja mukaansa tempaavasti teoksessaan The Origins of nationalism: an alternative history from ancient Rome to early modern Germany. Cambridge: Cambridge University Press, 2012. Ks. eritoten sivuja 106–113. 
(11) Virallinen kielipolitiikka on Ruotsissa ja Suomessa jo aikaa sitten muuttunut kielenhuolloksi. Suomen osalta laajasta ja kieliyhteisöä erinomaisesti palvelevasta Kotimaisten kielten keskuksesta saa tietoa keskuksen kotisivulta http://www.kotus.fi/. Ruotsin tilanteesta vastaavaa tietoa löytyy osoitteesta http://www.sprakochfolkminnen.se/sprak/vad-ar-sprakvard/sprakvard-i-sverige.html. Suomen ja ruotsin kielen huoltaminen on valtioiden rajat ylittävää toimintaa: suomea ja vastaavasti ruotsia huolletaan virallisesti sekä Suomessa että Ruotsissa. Pohjoismainen yhteistoiminta on vireätä ja kielenhuolto on tärkeä osa myös Euroopan unionin kielipolitiikkaa. 
(12) Ranskan kielilaki ranskaksi Loi n° 94-665 du 4 août 1994 relative à l'emploi de la langue française. Ranskan kielipolitiikasta suomeksi on tietoa osoitteessa https://fi.wikipedia.org/wiki/Ranskan_kielipolitiikka 
(13) Lisää tietoa suomen ja ruotsin suhteesta löytyy osoitteesta: http://www.sprakbruk.fi/index.php?mid=2&pid=13&aid=42781 
(14) Ks. Lauri Hakulisen teosta Suomen kielen rakenne ja kehitys. 4. korjattu ja lisätty painos. Helsinki: Otava. 1968. S. 369. 
(15) Ks. kohdassa (14) mainittu teos. S. 477–485.